Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Rekkaa ajanut Ritva Triipponen-Salin selvisi ehjänä Venäjältä, vaikka pyssyt paukkuivat eikä vainajiltakaan vältytty: "Sinulla ei ole mitään hätää, sillä metsässäkin on silmät"

"Moni saa puuronsa helpommalla." Se oli edesmenneellä 1990-luvulla, kun Ritva Triipponen-Salin porhalsi rekalla pitkin Venäjänmaata heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Viipurissa oli pysähdyttävä tankille. –Olin laskeutumassa autosta, kun kaksi juippia tuli kimppuun. Ne ottivat lompakon ja toinen otti kurkkuotteen. Siinä väännettiin, mutta ote aina kiristyi. Konnille oli annettava, mitä he halusivat, mutta vasta muutaman itänaapurikeikan heittänyt sisupussi ei antanut helpolla periksi. –Juoksin pitkin katuja niitten perässä keskellä yötä lumisateessa ja huusin, että antakaa passi ja viisumi takaisin. Pitäkää rahat. Huudot kaikuivat kuuroille korville, mutta vuorokausi myöhemmin paikallinen virkavalta palasi asiaan pitkäkyntisten kanssa. –Miliisi sai rosvot kiinni ja toi ne vielä minun eteen. Kysyivät, että nämäkö ne olivat. Minä, että joo. Sitten pieksivät pampulla, hakkasivat ja polkivat. Varmasti toinen kuoli niitten käsittelyssä. Se oli niin raakaa touhua. "Ei tullu poliisii, ei virkamiestä" Vuonna 1946 syntyneen sotkamolaistytön tie rekan hyttiin viitoittui jo natiaisena. Alle kouluikäinen tytär istui sylissä, kun autokuski-isä Pekka Triipponen väänsi linja-auton rattia. 1950-luvulla isä ajoi lankkukuormia Ruotsin Luulajaan saakka, ja kansakoulua käynyt tytär pääsi kainuulaispitäjästä ihan ulkomaille. –Kun koulusta oli vapaata, minä olin isän mukana. Äiti aina sanoi, että et lähtisi, kun oli yöllä kolmen tai kahden aikaan lähtö. Jää nukkumaan. Nukkuminen ei kiinnostanut, kun maantie kutsui. Ajokokemustakin alkoi jo karttua, sillä Luulajan-reissuilla kuskinalku pääsi myös rattiin. –Jossain vaiheessa sain ajaa pienen pätkän, kun isä nukkui. Tyyny piti ottaa vaan korokkeeksi ja polkimille piti vähän kurottaa varpailla. Kilometrien nieleminen päihitti kotileikit 10–0. –Se oli niin jännää, kun puut ja maisemat vaan vilisivät. Sitten isän kanssa oli aina hauskaa. Naurettiin ja isä lauloi Hepokattia . Varmaan juttuseuraksi ottikin aina mukaan. Kun lapsi pälättää vieressä, niin pysyy hereillä, Triipponen-Salin kertoo isästään, jonka ajot vaihtuivat vuosikymmenen jälkeen tukkikuormiksi kainuulaisille ja kaukaisemmillekin sinivalkoisille puunjalostajille. "Tuhansia töitä, valvottuja öitä" Jännitystä seurasi lisää varsinkin siinä vaiheessa, kun 1970-luvun alkupuolella ammattiautoilun Turussa aloittanut Triipponen-Salin kurvasi pelkästä kotimaan rekkaliikenteestä itänaapurin puolelle. Vuonna 1992 alkanutta Venäjän rekkarallia riitti vuoteen 1998, vaikka ensimmäinen Moskovan-reissu ennusti äkkijarrutusta. –Minä melkein itkin, kun ajoin pois. Hoin koko ajan, että jos minä ehjänä selviän Suomen puolelle, niin en ikinä tule takaisin. Revin passin ja viisumin heti. Tuhotyö jäi kuitenkin tekemättä, sillä Kotkasta piti ottaa välittömästi uusi kärry ja suunnistaa samana yönä takaisin. Kypsynyt kuski ei ehtinyt kauhistella kärrypolkukuntoon kuluneita teitä eikä hölmöläisten hommalta vaikuttanutta liikennekulttuuria. –Jos oli kaksikaistainen tie, niin siinä oli kahdeksan autoa rinnakkain, veteraanikuski kuvaa. Viisumi pysyi ehjänä ja voimassa, vaikka meno oli välillä rajua muunkin kuin tiestön puolesta. –Kerran menin yöllä tankille yksinään. Siihen tuli Lada ja sitten toinen. Sitten alkoi kauhea pyssynpauke ja näytti, että kaveri ottaa minut panttivangiksi. Minä menin renkaan taakse piiloon. Rikollis- ja poliisivoimien mittelö ei päätynyt panttivankidraamaan, mutta draaman kuitenkin. –Ne ampuivat sen kaverin siihen. Ampumisia Triipponen-Salin todisti useampiakin, mutta kertaakaan ei osunut kohdalle. –Kerran tulin yöllä miliisikopin kohdalle, niin siellä oli joku hässäkkä. Minä olin ihan ensimmäisenä jonossa, niin ei muuta kuin päätä vähän alemmaksi, kun joka suunnasta viuhui kiväärinluoteja. Silloin ajattelin, että jos äiti näkisi, niin saisi sydärin. "Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä" Raakaa oli myös Venäjä-vuosien työnteko. Lasti päälle Suomen rannikon satamasta yleensä kahden tai kolmen aikaan yöllä. Helsingistä reilun kahden tunnin ajo rajalle Vaalimaalle, länsirannikolta pidempi huikonen. Rajalla pitkä odotus ja jonotus, pisimmillään 48 tuntia. –Se oli yleensä yli kymmenen tuntia pitkästikin. Vuorokausi meni useamminkin. Rajalla ei pystynyt nukkumaan, sillä jos erehtyi nukahtamaan, heti kiilasi joku eteen. Sitten vähintään 15 tunnin ajo rajalta Moskovaan, joka oli yleisin määränpää. –Siinä ei kärsinyt pysähtyä yhtään. Yksi joulu siellä oli yli 50 astetta pakkasta. Silloin kesti ajaa röpöttää 25 tuntia. Määränpäässä lepoaikaa antoivat purkua edeltäneet tullausmuodollisuudet, joiden kesto riippui Triipponen-Salinin kokemuksen perusteella siitä, kuinka hyvin lastin tilannut asiakas oli voidellut virkakoneiston. –Joskus sai paperit muutamassa tunnissa, mutta se oli harvinaista. Useimmiten joutui jäämään yöksi, ja monesti saattoi mennä viikkokin. Pisimmillään odotin viisi viikkoa. Siinä tuli eväät syötyä moneen kertaan. Lasteja riitti viinasta omenoihin ja autonosiin. Kun tavara oli purettu, takaisin Suomeen ja sama ralli pian uudestaan. –Saattoi mennä kahdeksankin viikkoa ennen kuin pääsin käymään kotona Turussa. Siihen aikaan ajoa oli niin paljon. Autossaan aina yöpyneen Triipponen-Salinin kuormaa ei kähvelletty koskaan, vaikka kollegoita ryöstettiin ja muutama tapettiinkin. Hän arvio, että sukupuoli säästi viranomaisten ja itämafian tylyimmältä kohtelulta. Mitä ilmeisimmin myös lastit olivat sellaisille tilaajille, joilla oli välit kunnossa monilonkeroisen mafian kanssa ja siten suoja toimituksille. –Venäjän tullikin aina sanoi, että sinulla ei ole mitään hätää, sillä metsässäkin on silmät. "Kulkeva konttori on rekkamiehen hotelli" Rupla romahti vuonna 1998, jolloin Triipponen-Salin vaihtoi suuntaa heti viimeisen itäreissun jälkeen. Tie vei keikalle Espanjaan saakka ja lopulta kävi niin, että suomalaiskuski ei ottanut enää ajoja kotimaasta, vaan hän jäi kaasuttelemaan läntiseen ja eteläiseen Eurooppaan. Neljä vuotta vierähti puunajossa belgialaisfirman remmissä. Läpi tuli ajettua lähes 30 maata. Pisimmälle ajokierrokselle kertyi mittaa yli 5 800 kilometriä, mutta kuskin onneksi liikennöinti oli lännessä tarkemmin säännösteltyä ja tauotettua kuin idässä. Toki tien päällä sattui ja tapahtui. Kuten Saksassa raju kolari, jossa vesiliirtoon joutunut auto tuli keulaan. Kuski säilyi ehjänä, mutta rannekello ei. Kirjat ja koti olivat Turussa, mutta käyntivälit venähtivät useiksikin kuukausiksi. –Saa kyllä sanoa, että kymmenen vuotta olen asunut autossa. Vuonna 2005 maanteiden ässä tuli töihin Suomeen, mutta löysäsi otetta ratista samoin tein ja asettui kotiseudulleen Sotkamoon. Joitakin keikkoja ja urakoita tuli otettua senkin jälkeen, mutta viimeisistä on nyt kolme vuotta. –Keväisin aina tuntuu, että olisi kiva lähteä töihin, mutta ikää on 72 vuotta, joten eiköhän ne ole minun ajot jo ajettu. Sitaattilainaukset Matti Eskon kappaleesta Rekkamies. Autoilijan tytär Ritva Triipponen-Salin (syntynyt 1946) vietti lapsuuden ja nuoruuden Sotkamossa. Muutto Turkuun 1970, kuorma-autokortti (ensimmäinen ajokortti) 1972, vuosi myöhemmin rekkakortti. Rekkakuskin ammattiajoa aluksi pelkästään Suomessa, mutta sitten Venäjällä (1992–1998) sekä läntisessä ja eteläisessä Euroopassa (1998–2005). Takaisin Sotkamoon 2005. Viisi lasta (ensimmäinen 1965). Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT:n kirjoilla on reilut 12 000 kuorma-autoalan työehtosopimuksen alaista kuljettajaa, joista neljä prosenttia on naisia.