Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine

Äänellä itkeminen kiinnostaa nykyihmistä: Kursseilla laaditaan nykyitkuja avioeroista, työpaineista tai lemmikin kuolemasta

Yhä uudet sukupolvet kiinnostuvat äänellä itkemisestä. Vanhasta karjalaisesta perinteestä ammentavia itkuja on opiskellut kursseilla jo yli 1700 suomalaista. Aihe kiinnostaa nykyään myös tutkijoita ulkomaita myöten. Itkukurssien kouluttaja ja itkujen esittäjä Pirkko Fihlman esittelee aihetta Porissa lauantaina. Karjalaiseen perinteeseen kuuluivat rituaali-itkut, jotka kuuluivat esimerkiksi hautajaisiin – mutta myös häihin. Nainen joutui naimisiin mennessään luopumaan vanhemmistaan ja lapsuudenpiiristään. –Rituaali-itkijät hoitivat ryhmää. He olivat vanhempia parantajia, loitsijoita ja saunottajia, jotka olivat mukana synnytyksessä ja pesivät vainajat. Heillä oli koko elämänkaari tietona ja taitona. He osasivat tukea ryhmää, joka jäi jäljelle, kun joku lähti pois, Fihlman kuvaa. Toinen perinne olivat yksityiset, hoitavat itkut, joilla naiset purkivat omia murheitaan metsässä. Tämä perinne on nykyään elpynyt. Itkukursseilla ihmiset opettelevat luomaan omia itkuja. –Kun ihminen pystyy avautumaan asiasta, joka häntä on pitkään vaivannut, hän muuttuu: Silmät kirkastuvat, posket tulevat punaisiksi ja elämä hymyilee, Fihlman kuvailee. Nykyitkuissa kuvataan esimerkiksi avioeroja, lemmikin kuolemaa, työttömyyttä tai ongelmia työssä, mutta toiset tekevät myös kiitositkuja elämässään kokemistaan asioista. Itkuvirret olivat karjalaisessa perinteessä vahvasti naisten tehtävä, vaikka myös miehillä oli sotaanlähtöitkuja. Nykyään myös miehet itkevät paineitaan pois itkukursseilla. Äänellä itkemisessä tunteet ilmaistaan sanojen ja melodian kautta. Nykyään itkut voivat olla joko improvisoituja tai sanat voi kirjoittaa etukäteen. –Itkussa käytetään paljon hellittysanoja, ja se on hyvin pehmeä. Siinä puhutellaan tavallaan omaa sisintä. Itkuissa käytetään paljon synonyymeja ja metaforia, Fihlman sanoo. Myös alkusoinnut ovat tavallisia. Kuolleista puhutaan kauniisti: Et enää istuta tänä vuonna perunoita minun kanssani. Itkumelodia on vapaamittaista, ja ääni soljuu ulos hengityksen kautta. –Itkuvirret suuntautuvat aina ulospäin joko rukouksena tai luontoon. Pahat asiat voi painaa suonsilmäkkeeseen, Fihlman sanoo. Fihlmanin äiti oli kotoisin Impilahden Ruokojärven kylästä ja kuuli lapsena oman isoäitinsä itkevän omia murheitaan louhikkoon. Itkut olivat vielä 1920-luvulla elävää kulttuuria Ruokojärven kylässä. Koko kylänväki osallistui kolme päivää kestäneissä hautajaisissa kuolinitkuihin. Karjalaisevakot eivät uskaltaneet tästä perinteestä juuri puhua. Fihlman tutustui itkuihin vasta, kun hänen miehensä Ensio Fihlman kirjoitti vuonna 1996 Ukon vakat -näytelmän, joka kertoi Tveriin 1600-luvulla paenneista karjalaisista ortodokseista. Fihlman kuunteli arkistonauhoilta itkuja ja laati näytelmään itkun. Siitä alkoi hänen kiinnostuksensa äänellä itkemisen perinteeseen. Hän on opiskellut itkuvirsiä muun muassa muusikko Liisa Matveiselta . –Onneksi sain myös vielä tutustua vanhaan siirtokarjalaisten joukkoon, joka osasi itkeä vanhaa itkua karjalan kielellä. 1990-lukuun mennessä koko itkuvirsien perinne lähes unohtui Suomessa. Fihlman arvioi sen liittyvän sodanjälkeiseen elämään: Karjalaiset pelkäsivät tuoda esiin taitoaan. Tunteiden ilmaisu oli ylipäänsä vaikeaa sodanjälkeisessä Suomessa. Itkuja ei edes voinut joka paikassa esittää Niitä pidettiin arvokkaina ja pyhinä. Myös Fihlman pohjustaa aiheesta käydessään itkuja esittämässä, jotta kuulijat tulevat samalle aaltopituudelle. Itkukursseilla ihmiset yrittävät vapautua jostakin omasta murheesta. Omia itkuja laaditaan pienryhmissä, joissa on korkeintaan 12 osallistujaa. –On pelottavaa avata kipeitä asioita. Se on hyppy häpeän yli. On parantavaa, kun sen uskaltaa tehdä, Fihlman sanoo. Tunteiden ilmaiseminen on vaikeaa muuallakin kuin Suomessa. Ruotsissa on hautajaisista pyritty tekemään mahdollisimman lyhyitä ja kevyitä. Japanilaiset palkkaavat jopa itselleen sijaisia osallistumaan hautajaisiin. Ehkä siksi apua haetaan jälleen myös perinteisiltä itkijöiltä. –Tänä päivänä meillä olisi paljon asioita, mistä voisi tehdä itkun. Meillä on väkivaltaa ja suuria onnettomuuksia. Niitä pystyttäisiin purkamaan kollektiivisesti television kautta, jos joku itkijä itkisi sen asian muistoksi tai hoitamiseksi. Meillä on paljon mahdollisuuksia tänä päivänä hoitaa ihmisten kipeitä tuntoja, Fihlman sanoo. Äänellä itkemisessä tunteet ilmaistaan sanojen ja itkumelodian avulla. Rituaali-itkut ovat yhteisöitkuja, joilla ennen purettiin esimerkiksi surua yhdessä häissä, hautajaisissa ja sotaan lähdössä. Itkuja tehdään myös omien surujen purkamiseksi. Vanhaan itkuperinteeseen kuuluivat itkuliinat, joita pidettiin painettuna poskea vasten itkun aikana. Vuodesta 1998 Suomessa on järjestetty vuosittain itkukursseja. Kursseja järjestää ja perinnettä pitää yllä Äänellä itkijät ry. Itkuvirsiperinnettä on tutkittu suomalaisissa yliopistoissa etenkin 2000-luvulta alkaen. Itkuista ovat olleet kiinnostuneita tutkijoiden lisäksi kansanmuusikot ja taiteilijat. Antropologian professori Jim Wilce tuli Yhdysvalloista Suomeen tutkimaan vuoden ajaksi itkuperinnettä ja käsittelee sitä kirjassaan Crying Shame (2009). Itkuvirret ovat herättäneet kiinnostusta myös muun muassa Ruotsissa ja Irlannissa. Pirkko Fihlman esittelee itkuvirren perinnettä ja äänellä itkemistä Porin Karjala-Seuran tilaisuudessa lauantaina 12.5. kello 13 Porin Seurakuntakeskuksessa.