Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

70-vuotias Pauli Piippola on moottorikelkkailun velho, jonka elämäntyön kelkkailija tuntee takamuksessaan – viime vuonna kaikki oli loppua yhteen hyppyyn

Viininpunainen kelkka rämähtää käyntiin neljännellä nykäisyllä. Ei hullummin siihen nähden, että se on vuodelta 1983 ja ensi kertaa lumilla lähes kymmeneen vuoteen. Silti Lynx GL 3300 on vielä poikanen kuljettajansa rinnalla. Pauli Piippola , 70, kiepsahtaa penkille ja päräyttää Rovaniemen kelkkatehtaan parkkialueen ympäri. Pakkaspäivässä leijuu kaksitahtisen harmaansinistä häkärää ja haikuja historiasta. Juuri tällä kelkalla Piippola ajoi moottorikelkkacrossin Suomen mestariksi 34 vuotta sitten. Titteleitä tuli kaikkiaan 17, viimeinen keväällä 1997 – vähän ennen kuin kuljettaja täytti 50 vuotta. Jos häntä kutsuttiin jo silloin Piippolan vaariksi, mitä pitäisi ajatella nyt? Mies on kahdeksannella vuosikymmenellään ja aina vain töissä kelkkatehtaalla, tuotekehittäjänä ja testikuljettajana. – Mutta enää kolmena päivänä viikossa, hän toppuuttelee. – Neljäntenä alkaa kaivata jo lepoa. Hänen elämäntyönsä tuntuu takamuksessa jokaisella, joka ajaa Rovaniemellä valmistettua moottorikelkkaa. Osa alaa tuntevista on sitä mieltä, että kukaan muu ei ole vaikuttanut kelkan kehitykseen viime vuosikymmeninä enempää kuin "Paukka". Lempinimi ei kerro mitään kantajansa luonteesta. Paukkaaminen on kaukana vaatimattomasta ja vähäeleisestä miehestä, joka on viihtynyt aina paremmin sivummalla kuin keskipisteenä. Kenties siksi hän on suurelle yleisölle tuntematon, melkein unohdettu. Mr. Moottorikelkka, Euroopan ja Suomen mestari, josta edes Wikipedia ei tiedä mitään. Prätkällä vauhtiin Lumikenttien legendan matka alkoi kahdella pyörällä. Pauli Piippola muistaa elävästi, miten tärinä voimistui ja ääni koveni. Isä oli nostanut poikansa moottoripyörän selkään, asettanut kädet kahvoille ja antanut luvan: väännäpä tuosta. – Jäi mieleen, miten ilmavirta kävi kasvoihin, kun lähdettiin liikkeelle. Elettiin 1950-luvun puoliväliä. Pauli Piippola kasvoi yksinhuoltajaäidin ainoana poikana Rovaniemen Aronrinteellä. Kesälomiaan hän vietti usein isänsä luona Torniossa. Tällä oli moottoripyörä, ajan tavan mukaisesti tshekkiläinen Jawa CZ . Lisää bensaa poika sai suoniinsa naapurilta, joka kävi ajamassa jääradalla. – Kerran häneltä tipahti pyörästä kappale pakoputkea. Juoksimme nostamaan sitä. Näpithän siinä pikkupojilta paloivat. Matti Viro veti oppikoulussa moottorikerhoa. Siellä Piippola opetteli rassaamaan, kunnes sai 16-vuotiaana ensimmäisen oman moottoripyöränsä, ruotsalaisen Husqvarnan. Koulukaverit muistavat, miten hiekka pakeni takarenkaasta äkeänä ryöppynä Piippolan päristäessä ympäri Korkalovaaran pallokenttää. 17-vuotiaana hän sai pyörälleen ja itselleen autokyydin Oulun crossikisoihin. Siellä ensikertalainen voitti luokkansa. Se oli alku pitkälle mutta näkymättömälle motocross-uralle, josta harvat tietävät vieläkään. Vuonna 1970, jolloin lappilaisten ulkomaanmatkat suuntautuivat lähinnä Ruotsiin ja Norjaan, Piippola alkoi kiertää motocrosskisoja ympäri Eurooppaa. Hän lähti matkaan keväisin, lumen peittäessä vielä Rovaniemeä, ja kotiutui syksyn kynnyksellä. Matka taittui omalla autolla, jonka peräkoukkuun oli köytetty crossipyörä. Mukana oli vaimo Tiina Piippola ja pian myös nuoren parin poika, Ville . Perhe asusti lähinnä leirintäalueilla. Matkareitin määräsi kisakalenteri: Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Itävalta, Italia... – Se oli jännää aikaa, melkoista seikkailuakin. Ei sattunut juuri kahta samanlaista päivää, Pauli Piippola sanoo. Suomalaiset tunsivat motocrossista nelinkertaisen maailmanmestarin Heikki Mikkolan , mutta eivät viiksekästä pohjoisen poikaa, joka ajaa rytyytti monta vuotta samoja MM-osakilpailuja. Joskus Mikkolakin sai katsella Piippolaa alaviistosta. 1973 rovaniemeläinen voitti 500-kuutioisten Suomen mestaruuden ja jätti hopealle hyvän kilpakumppaninsa, joka juhli samassa luokassa MM-kultaa vuotta myöhemmin. Keski- ja Etelä-Euroopassa motocrossarit ajoivat jopa 20 000 hengen katsomoille. Siksi kisajärjestäjät maksoivat kunnon rahapalkintoja niissäkin kisoissa, jotka eivät kuuluneet MM-sarjaan. – Jos vähänkin pärjäsi, reissulta jäi jotain säästöönkin. Näitä kesälomia riitti vuoteen 1981, jolloin ruutulippu heilui Piippolalle viimeisen kerran MM-motocrossissa. Päätöskisassaan Espanjassa hän oli neljäs. Oli aika siirtyä pienemmille radoille. Ja ennen kaikkea lumelle, kahdelta pyörältä telamaton päälle. Sinne hänet oli tempaistu aluksi sattumalta. Laduntekijästä tehdaskuljettaja Wihuri-yhtymä oli alkanut valmistaa vuonna 1969 suomalaisia moottorikelkkoja Teijon tehtaallaan, Varsinais-Suomessa. Emoyhtiötä mukaillen tulokas sai nimekseen Winha . Uutuudelle haettiin näkyvyyttä kelkkakisoista. Moottoriurheilupiireissä johtaja Antti Aarnio-Wihuri oli oppinut tuntemaan oululaisen Jussi Kynsilehdon , joka suositteli kuljettajaksi nuorukaista Rovaniemeltä. Siihen mennessä Pauli Piippola oli koskenut moottorikelkkaan vain armeijassa – ajaessaan pohjaa hiihtoladulle. Sillä kokemuksella hänestä tuli Winhan tehdaskuljettaja. – Pohjoisessa oli lunta, eniten kelkan käyttäjiä ja myös kilpailuja. Se siinä varmaan ratkaisi, Piippola miettii. Vai sittenkin jokin muu? Ensimmäisenä kisatalvenaan hän voitti Winhalla kaikki kilpailunsa. – Lahjakas? No, eipä moottorikelkalla ole kovin paljon erilaista ajaa kuin moottoripyörällä. Tärkeintä on tuntuma. Piippolan mielestä hyvä kuljettaja tietää, milloin pyörä tai kelkka kallistuu tai luistaa sopivasti – ei liikaa eikä liian vähän. Yhtä olennaista on tuntea oikea hetki hiljentää ja kiihdyttää. Jos radalla on vaikkapa 20 mutkaa, ja kaikkiin pystyy jarruttamaan metriä myöhemmin kuin muut ja kiihdyttämään niistä suoralle metriä aiemmin, jokaisella kierroksella syntyy eroa monta kelkan- tai pyöränmittaa. – Pitää olla yhtä laitteen kanssa. Tuntea rajat, mitä sillä voi tehdä ja mitä ei, Piippola kuvailee. Perstuntuman ja fysiikan lakien yhteensovittaminen ei tee mestaria, elleivät kestävyys ja kehonhallinta ole kunnossa. Piippolan aikana yksi erä kesti motocrossissa 45 minuuttia. Niitä tuli kaksi jokaisessa kilpailussa – usein tuplasti, jos osallistui kahteen luokkaan. Ruotsalaistutkija Bengt Saltin selvitti aikanaan, että maailmanmestari Mikkolan sydän alkoi lyödä pian lähdön jälkeen 195 kertaa minuutissa. Niissä lukemissa syke pysyi ruutulipulle saakka. Kilvanajo käy eniten käsille, mutta kuormittaa ankarasti koko kehoa – ja vieläpä niin, ettei palautumishetkiä juuri tule. – Nythän ne hyppäävät sen verran korkealle, että kroppa huilaa hetken siellä ilmassa. – Meidän aikana ajettiin enemmän maata pitkin. Se oli fyysisesti kovaa touhua, jos on vieläkin. Huippuaikanaan Piippola röykytti 11 kesää Euroopan motocrossradoilla. 10–15 motocross-kilpailua vuodessa, ja talven kelkkakisat päälle. Ei ihme, jos kelkkapiireissä alkoi kiertää kehotus pyrkiä kerran saunaan Pauli Piippolan seuraksi: siellä huipulle pyrkivät kilpakuljettajat näkisivät, missä kohtaa lihasten pitää olla. Pieni, jäntevä seitsemänkymppinen painaa yhä saman 64 kiloa kuin nuorena miehenä. – Olen treenannut säännöllisesti, mutta sopivasti. Ei koskaan liikaa, hän sanoo. – Yhtä tärkeää on lepo, rauhallinen elämä. Jos repii itseään joka paikkaan, ei jaksa kauan. Rovaniemen kelkkatehtaalle Piippola pestautui vuonna 1983. Silloin Lynx tunnettiin vielä työkelkkana. Ensimmäisenä tehdaskuljettajana Piippola alkoi tehdä kilpuria tavallisesta, kahdenistuttavasta perhekelkasta. Hän oli tottunut kisaamaan kelkoilla, joissa oli joustoa suunnilleen sormenmitta. Töyssyissä sellaisella tultiin alas kuin jauhosäkki. Yleisö tykkäsi, mutta kuljettaja ei. Lynxillä hän alkoi kehittää urheilukelkan alustaa, joka joustaisi koko mitaltaan ja olisi säädettävissä erilaisiin olosuhteisiin. Ensimmäisenä talvena Piippola voitti viininpunaisella Lynxillään heti Suomen mestaruudet sekä vakio- että kilpakelkoissa. Piippola ja tiimin väki hioivat keksintöään kilparadoilla, kunnes uudenlainen jousitus oli valmis siviilikelkkoihin. Tehdas risti uutuuden maestron mukaan. Pauli Piippola Suspension es iteltiin kelkkailevalle maailmalle kymmenkunta vuotta sitten. Nyt ratkaisu on mukana Lynxin koko mallistossa, mikä nostaa hymyn kehittäjänsä huulille. – Kehitystyössä innostutaan helposti vaikka mistä. Käytäntö osoittaa sitten, ettei se niin iso juttu ollutkaan... Mutta tässä kyllä onnistuttiin. Ei melua voitoista eikä vammoista Vuonna 1990 Piippola ajoi kelkkacrossin Euroopan mestariksi. Silloin hän oli ollut jo pitkään esikuvana myöhemmille mestareille, kuten Toni Haikoselle , Janne Tapiolle ja Tomi Ahmasalolle . Muun muassa kaksi maailmanmestaruutta voittanut Tapio on muistellut, että jos Piippola oli tehnyt kelkkansa kuomuun ylimääräisen reiän tai vetänyt ilmastointiteippiä johonkin, pian sama tehtiin perässä – varmuuden vuoksi. Piippola ei ole pitänyt itse ääntä tekemisistään. Mestari ei ole soitellut kisareissuiltaan toimituksiin, ei kerjännyt sponsoreita eikä kaivannut mestaruusjuhlia. 70-vuotispäiväkin oli tammikuussa aivan tavallinen tiistai sillä poikkeuksella, että työmaalla juotiin kakkukahvit. Kaupungin myöntämiä urheilija-apurahoja Piippola on saanut muutaman. Yhdellä hän osti polkupyörän. Sitä ennen hän polki töihin kelkkatehtaalle vanhalla pyörällään, joka oli – "no, jostain 1960-luvun alusta". – Hankin sen poikasena rahoilla, jotka tienasin risusavotasta. Myös kolhuistaan Piippola on pitänyt matalaa profiilia. Niin silloinkin, kun nilkka jäi oman kelkan ja kilpakumppanin puskurin väliin Nuorgamin kisoissa. Hän löi lunta muovipussiin, paketoi sillä nilkkansa ja ajeli Rovaniemelle muina miehinä. Sairaalassa lääkäri antoi tuomionsa: leikkaus seuraavana päivänä. Sitä odotellessa Piippola kinkkasi vielä kotiin, minkä vaimo Tiina Piippola muistaa hyvin. – Aamulla soittivat sairaalasta, että heillä on potilas hukassa, mahtaisiko löytyä sieltä. Yli 50-vuotisen kilpauran loukkaantumishistoria oli pitkään harvinaisen lyhyt: nilkan lisäksi Piippolalla on mennyt kahdesti polvesta nivelsiteet, kerran kylkiluita ja kerran kämmenluu. Viime kesänä hyvä tuuri loppui. Ja läheltä piti, ettei kaikki muukin. Niin yhtä kuin Piippola ja moottorikelkka ovatkin, omakotitalon autotallista löytyy yllätys: ei yhtään moottorikelkkaa. Moottoripyöriä on kaksi. Niistä vanhempi, kaksitahtinen Jawa vuosimallia 1965, on isännän erityinen silmäterä. – Se on ollut uutena Ruotsin armeijalla. Toteamme yhdessä, että kerrankin museopeli, josta löytyy takuu: ei luodinreikiä. Jawallaan Piippola on kilpaillut yhä joka vuosi motocrossin classic-sarjoissa. Hänen luokassaan kuljettajalla pitää olla ikää vähintään 66 vuotta ja pyörälläkin 50. Kisojen välillä pyörää "pajoitetaan", kuten alan miehet sanovat korjatessaan ja virittäessään kalustoaan. Sitä Piippolakin oli tehnyt heinäkuisena sunnuntaina, ennen kuin lähti testaamaan Mäntyvaaran motocrossradalle. – Aivan pikaisesti, ajaakseni vain muutaman kierroksen. Ensimmäisen hän ajoi hiljaa, toisella kiihdytti. Melkein ensimmäisestä hyppyristä alkoi ilmalento, joka päättyi rajuun kaatumiseen. – Täydestä laukasta rataan vasen kylki edellä, Piippola kertaa. – En muista tuloa hyppyrille. Maassa kokeilin ensimmäisenä, liikkuvatko jalat. Onneksi liikkuivat, mutta hengittäminen oli vaikeaa. Onnea riitti onnettomuuteen sen verran, että Piippolalla oli yllään kaikki suojavarusteet ja radalla oli muitakin. Joku soitti ambulanssin. Seuraavat viisi päivää hän makasi Lapin keskussairaalan teho-osastolla. Uhkaavinta oli reikä keuhkoissa. Sen lisäksi solisluu ja lapaluu olivat murtuneet, samoin seitsemän kylkiluuta. Lääkärit harsivat miestä kasaan ja lohduttivat, että näin hyväkuntoinen seitsemänkymppinen voi vielä toipuakin. Lumien tultua Piippola oli jälleen työn touhussa – ajamassa moottorikelkkaa tehtaan testiradalla. Jawa ei kärsinyt onnettomuudessa niin paljon, etteikö pyörää saisi jälleen kuntoon, jahka kesä ja kisat koittavat. Mutta entä kuljettaja? Jatkuuko kilpailu-ura, joka on kestänyt yli viisi vuosikymmentä? Ehkä sitä pitää kysyä vaimolta, joka on kulkenut rinnalla 1970-luvun alusta lähtien. Tiina Piippola puistaa päätään. – Ainahan vanhat kaverit ovat yllyttämässä: "Paukka kisoihin!" Mutta ei niitä itse näy radalla, vaan katsomossa. Ajakoot vaihteeksi itse. Jos ura on ohi, se päättyi niin kuin oli alkanutkin. Viime heinäkuussa, viikko ennen onnettomuutta, 69-vuotias Pauli Piippola ajoi kilpaa Sipoon motocrossradalla. Ja voitti – aivan kuten 17-vuotiaana Oulussa. Syntyi Tukholmassa 28. tammikuuta 1948. Tuli vauvana Rovaniemelle, jossa on asunut lähes koko ikänsä. Koulutukseltaan autoteknikko. Vaimo Tiina, poika Ville. Työskennellyt 1980-luvulta saakka Rovaniemen kelkkatehtaalla. Piti taannoin omaa liikettään, joka myi moottoripyöriä. Voitti kelkkacrossin ensimmäiset Suomen mestaruutensa (vakio- ja kilpaluokka) vuonna 1973. Voitti samana vuonna myös motocrossin Suomen mestaruuden 500-kuutioisten luokassa. Kaikkiaan 17-kertainen Suomen mestari kelkkacrossissa. Viimeinen mestaruus tuli 1997 440-kuutioisissa. Kilpaillut yhä vuosittain motocrossin classic-sarjassa. Voittanut kotimaisten kisojen lisäksi muun muassa kaksi MM-hopeaa Suomen joukkueessa. Lempinimeltään Paukka. Sai sen enoltaan ollessaan vielä pieni.