Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine

Jenni Ahtiainen kolumnissaan: "Olen jättänyt asioita tekemättä ja ihmisiä lohduttamatta vedoten omiin tunteisiin"

Nyt otetaan järki käteen eli mietitään hetki tunteita, itsekkyyttä ja itsekkäitä tunteita. Onko liika tunteilu järjen käytön vähyydestä kertova säälittävä defenssi vai voimavara? Olen tunneihminen. Olen vuosikausia kertonut ylpeänä olevani täysin tunteideni vietävänä kotona ja töissä – hyvässä ja pahassa. Olen luonut urani tunteella nimeltä intohimo ja luovuuden hallinta on ollut suurin haaste: en kykene priorisoimaan töitäni, koska inspiroidun lapsenomaisesti missä vain, milloin vain. Bullshit . Olen päässyt elämässäni eteenpäin olemalla periksiantamaton, mutta helkkarin itsekäs. Tunteilla ei ole urani kanssa mitään muuta tekemistä kuin se, että onnistuessani pyrkimyksissäni vaikutan jalommalta nojautumalla tunnesyihin ja onnenkantamoisiin kylmän järjen tai laskelmoinnin sijaan. Tunteiden avulla selittelen itku kurkussa myös epäonnistumisiani ja tekemiäni vääriä valintoja. Tunneihmiset, kuten taiteilijat, ovat usein hyvin itsekkäitä ihmisiä. He eivät näe omaa nenäänsä pidemmälle. Oikeat työt jäävät tekemättä, laskut ja verot maksamatta ja lapset hoitamatta. Ja mikä karmeinta, käyttäytymismalli on täysin looginen, koska me toteutamme työksemme itseämme. Se paljon puhuttu herkkyys onkin heikkoutta vastaanottaa ja käsitellä muiden tunteita. Se puolestaan vaikeuttaa elämistä sovussa ulkomaailman kanssa, koska itsekäskin taiteilija vaatii yleisön. Ei kukaan voi olla itsekäs yksinään. Sori siitä. Olen jättänyt asioita tekemättä ja ihmisiä lohduttamatta vedoten omiin tunteisiin. Ja kun huomaan, ettei maailma pyörikään vain minun ympärilläni, on minulla oikeus loukkaantua. Pyöriikö maailma sinunkin ympärilläsi? Lopeta miettimästä ja keskity olennaiseen eli elämään. Kun seuraavan kerran joudut itsekkään tunteen sisään etkä pääse ulos, tässä pari kysymystä, joita miettimällä saatat harhautua järjen tielle: Kuka minä? Missä minä olen? Missä minun lapseni ovat? Onko meillä jokin hätä? Onko minulla nälkä, jano, pissahätä tai uni? Haluaisinko lisääntyä? Ensi lukemalta kysymykset kuulostaa naurettavilta, mutta eivät ole. Ne toimivat, done that. En rehellisesti sanottuna tiedä, montako vuotta olen tyrannisoinut mielipuoliselta tuntuvalla käytökselläni sukulaisia, ystäviä ja alaisia. Enkä yhtään ihmettele, että elin sinkkuna lähes kymmenen vuotta. Nostankin miehelleni maljan ja kiitän. Ilman järkeä ei saa mitään aikaan. Luova ihminen voi suunnitella tunnepuuskassaan kauniita ja nerokkaita asioita, mutta toteutus vaatii aina järjen astumista projektiin, aivan kuten arjen astuminen parisuhteeseen rakastumisen jälkeen. Kaupassa pitää käydä ja lapsen kanssa on leikittävä, vaikka kuinka olisi impulsiivinen tunneihminen. Aikuinen ihminen voi kontrolloida omaa käytöstään niin halutessaan, oli hän vahva tunteissaan tai ei.Ja kun ei halua, voi hän aina soittaa sunnuntain muotoisessa asennossa kitaraa yksin kotona ja vähän itkeä. Jenni Ahtiainen Kulttuuriradikaali