Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine

Sarjakuvajulkaisemista vaivaa nostalgiapöhö: "Ostamme lapsuutemme ja nuoruutemme, unelmamme ja haaveemme takaisin"

Hokeman mukaan elämme globaalissa maailmassa. Valitettavasti näkymän voi tulkita toisinkin: elämme englanninkielisessä globaalissa maailmassa ja tunnemme mitään sen ulkopuolista yhä sattumanvaraisemmin. Ennen kaunokirjallisuus ja elokuvat välittivät hiukan laajempaa kielellistä ja kulttuurista kuvaa maailmasta. Nyt on Netflix. Käännöskirjallisuuden tila on mennyt Suomessa vuosi vuodelta kehnommaksi. Kansainväliset menestysteokset toki saadaan suomeksi tuoreeltaan, mutta niiden ulkopuolinen kirjallisuus tuntuu koko ajan uhanalaisemmalta. Varsinkin huonosti myyvät reuna-alueet ovat vaarassa. Käännösrunoutta ei ilmesty juuri lainkaan. Myös tuore käännössarjakuva on muutaman vuosittaisen nimikkeen varassa. Käytän sanaa ”tuore”, koska meille vanhoille (mies)pieruille riittää kuitenkin yhä lättiä, jossa rypeä. Kummallinen tilanne ilmenee kahdella tavalla. Ensinnäkin vanhoja klassikoita – ja nostalgisia historian oikkuja – julkaistaan yhä ylellisempinä uusintapainoksina. Suomen markkina on pieni, joten meillä ei ole nähty satojen ylihintaisten ja prameilla tuotantoarvoilla leveilevien kirjojen leegioita kuin Ranskassa. Ilmiö on kuitenkin sama. Ostamme lapsuutemme ja nuoruutemme, unelmamme ja haaveemme takaisin. Nyt ne näyttävät paremmilta kuin koskaan. Ilmiö on tuttu levyteollisuudesta. Tavallisia cd-lirpukoita ei osta enää monikaan. Sen sijaan meiltä 1950–70-luvuilla syntyneiltä on opittu nyhtämään lompakosta kaikki – ja me pidämme siitä. Saman levyn voi julkaista yhä uudelleen sopivin bonuksin ja hienolla paketoinnilla. Vanhaa vettä uudessa leilissä Sarjakuvamarkkina on Suomessa pieni, ja ilmiö keskittyy vanhojen sarjakuvalehtien ja albumisarjojen uudelleenjulkaisuihin. Vanhastaan meillä on osattu julkaista sen ainoan oikean Aku Ankka -piirtäjän Carl Barksin ja sen seuraavan ainoan oikean Don Rosan parhaat yhä uudelleen, ja Aku Ankka -lehtien näköispainokset ovat ilmestyneet vuosittain. Viime vuosina tarjonta on muutenkin kasvanut. Korkeajännitys -lehden vuosikerta 1953 ilmestyi, samoin kaksi kookasta kokoelmaa urheilusarjakuvalehti Busteria . Mustanaamio-lehden ilmestyminen lakkasi jo vuosia sitten, mutta sen 1970-luvun vuosikertoja julkaistaan säännöllisesti kokoelmakirjoina. Samaan nostalgiaan liittyy sarjakuvan julkaiseminen Ilta-Sanomissa ja Karjalaisessa . Mustanaamio oli ilmestynyt jälkimmäisessä vuosikymmenten ajan, kun se yritettiin taannoin lopettaa vähin äänin. Voimakas yleisöpalaute sai lehden palaamaan ruotuun pikavauhtia ja julkaisemaan Mustanaamio -liitteen. ”Älä koske lapsuuteemme, tarvitsemme rutiinit”, kuului viesti. Onneksi nostalgiailmiö ei ole kokonaisuudessaan aivan näin taantunut. Se on johtanut monen sarjakuvan julkaisemiseen aiempaa laajemmin. Otavalta ilmestyi viime keväänä Attila -kokoelma ja tammikuussa Benjamin -kokoelma. Molemmat sarjakuvat ovat tuttuja 1970-luvun Non Stop -lehdistä, mutta kokoelmissa on myös aiemmin julkaisemattomia tarinoita. Viime syksynä ilmestynyt Bob Morane -kokoelma sisältää viisi albumia, ja niistä vain yksi ( Silmät sumussa ) on ilmestynyt aiemmin suomeksi. Vaikka Henri Vernesin ja William Vancen Bob Moranen lukeminen pop-taiteen puraisemana camp-sarjakuvana tuntuu nautinnolliselta, uudelleenjulkaisuista tasokkain on Jean-Michel Charlierin ja Jean Giraud'n lännensarjakuva Blueberry . Tarina tarinalta kehittyvä kokonaisuus on parhaimmillaan Liken kahdessa integraalijulkaisussa. Erikoiset uudelleenjulkaisut Toinen positiivinen piirre liittyy tuttujen hahmojen taidokkaaseen uusiokäyttöön. Yleensä uudet tekijät vanhojen hahmojen kimpussa saavat aikaan lähinnä väljähtyneitä ja pikkunokkelia tarinoita, joihin on keksitty näön vuoksi jotain uutta. Tällainen on esimerkiksi Jean-Yves Ferrin ja Didier Conradin uusi Asterix, Kilpa-ajo halki Italian . Iloinen poikkeus tulee Ranskasta, jossa on julkaistu useita laatupiirtäjien tekemiä Disney-sarjakuvakirjoja. Glénat-kustantamo tilasi pari vuotta sitten ranskalaisilta sarjakuvataiteilijoilta heidän tulkintojaan Disney-sarjakuvista. Koska Ranska ei ole koskaan ollut todellinen Disney-maa, siellä ei ole perinteen painolastia. Osaamista kuitenkin löytyy. Suomeksi on julkaistu vuoden sisällä kolme kiinnostavalla tavalla erilaista Disney-sarjakuva-albumia. Ne ovat yllättävän raikkaita ja iloluontoisia. Régis Loiselin Zombi-sumppi liikkuu tyylillisesti 1930-luvun animaatioiden ja Floyd Gottfredsonin Mikki -sarjakuvien maailmassa, säväyksellä 1960–70-lukujen undergroundia. Loiselilta on aikaisemmin julkaistu suomeksi Peter Pan -albumisarja ja Hämärän juhlat -albumi. Tarina sijoittuu 1930-luvun lamavuosiin. Mikki, Minni ja kumppanit elävät köyhyydessä. Aku Ankka nukkuu yönsä asuntolaivassa. Isokiho Voitto Vilunki hyväksikäyttää tilannetta ja ostaa kaupunkilaisten asuntoja pilkkahinnalla. Hän hallitsee tilannetta käsiteltyjen kahvin, hampurilaisten ja Jopi Jalkapuolen avulla. Loiselin herkullinen väritys ja tarinoiden kreisit käänteet viehättävät aikuista lukijaa siinä missä nuorempaakin. Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen Mikin hulluimmat seikkailut saattaa viehättää käänteillään enemmän aikuisia. Trondheimilta on julkaistu suomeksi useita Jussi Jänis -albumeja, omaelämäkerrallinen Minä, Lewis Trondheim ja aktiivisella naissankarillaan monia viehättänyt Maggy Garrison . Mikin hulluimmat seikkailut on ideana kuin postmodernin kirjallisuuden baari-illasta. Trondheim ja Keramidas löytävät kirpputorilta vanhan, 1960-luvun Mikki-tarinan käsikirjoituksen. Siitä kuitenkin puuttuu sivuja, siellä täällä on kahvitahroja ja muita tuhon merkkejä eikä tarinan seuraaminen ota onnistuakseen. Taitavien tekijöiden käsissä erikoinen lähtökohta johtaa hauskuuteen, mutta tällaisia temppuja voi tehdä vain kerran, kaksi. Sen jälkeen koittaa tavallisten tarinoiden arki. Maailmassa, jossa hahmot eivät kuole koskaan, se kestää ikuisesti.