Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine

Nuori autonpesijä jaksaa hymyillä, vaikka päivät venyvät pitkiksi parkkihallin uumenissa - äidin soitto lievittää yksinäisyyttä iltaisin

Iloinen hymy hurmaa. Kymmeniä tuhansia askeleita päivässä betonilattioita pitkin harppovat lenkkarit ovat nekin pehmeän näköiset. Puuvillan kauppakeskuksen parkkipaikalla toimivan Sisupesun autonpesijä ja yrittäjä Yonas Solomon , 24, on tehnyt töitä lähes joka päivä kahden ja puolen kuukauden ajan, mutta silti asiakaspalvelija jaksaa hymyillä, jutella ja kysellä kuulumisia. –Välillä aamuisin on sellainen olo, että en jaksa. Mutta aamukahvin jälkeen ajatukset usein selkeytyvät ja taas jaksaa. Ajattelen aina, että jokainen asiakas on minun ystäväni ja ystävien eteen tekee aina parhaansa. Tykkään jutustella kaikkien kanssa, ja jos ei johonkuhun uppoa, niin sitten vaihdetaan vain puheenaihetta. Minulla on hyvä kasvomuisti, muistan kasvojen kautta myös auton, viimekertaisen käynnin ja mistä silloin juteltiin. Muissa asioissa minulla sitten onkin ihan kultakalan muisti, kaikki pitää kirjoittaa ylös, Solomon naurahtaa. Eritreasta Sudaniin ja myöhemmin Ouluun sotaa paennut Solomonin perhe tuli Suomeen vuonna 2003. Pesulayrittäjänä nuori mies on toiminut lähes vuoden päivät. 24-vuotias mies on kuitenkin ennättänyt jo kokea paljon. Hän on reservin alikersantti ja tehnyt töitä muun muassa päiväkodissa, pizzeriassa ja siivoojana. –Ajattelen sen niin, että jos on tavoitteita elämässä, niin ei niitä kotona istumalla ainakaan saa. Pitää tehdä töitä. Haaveilen esimerkiksi omakotitalosta Vantaalla. Ja road tripistä Norjaan. Haluaisin nähdä Lofootit. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen) Iltaisin seitsemän jälkeen, kun pesula on suljettu ja hänellä on vapaa-aikaa, Solomon laittaa ruokaa tai katselee televisiosta jalkapalloa, lempiurheiluaan. Ja whatsapp puhelimessa laulaa, kun jalkapallointoilijakaverit kommentoivat peliä viesteillä. Useimmiten hän on kuitenkin niin rättiväsynyt, että hän käy vain lämpimässä suihkussa kylmässä parkkihallissa vietettyjen tuntien jälkeen ja kaatuu sitten reporankana sänkyyn. Solomon asuu yksin Porin keskustassa, eikä hänellä ole kovinkaan paljon samanikäisiä ystäviä. Sen vuoksi Solomonille pitävät iltaisin seuraa oma äiti, joka soittaa pojalleen töiden jälkeen, sekä asiakkaina tutuiksi tulleet ihmiset. Kahvilassa istuessaankin Solomon saa usein heiluttaa ohikulkijoille, jotka moikkailevat. –Äiti nyt aina kysyy, että kai olen syönyt ja kyselee, että kuinka töissä tänään meni. Mutta myös asiakkaista on kehkeytynyt eräänlaisia ystäviä. Eräs kahdeksankymppinen herra tuli kerran pesettämään autoaan, ja kertoi samalla, että hänen vaimonsa oli menehtynyt sinä samana päivänä. Annoin pesun ilmaiseksi, koska hän oli kohdannut niin suuren surun. Siitä lähtien hän on käynyt minua tervehtimässä täällä Puuvillassa ja välillä soittaa minulle, hänkin on varmasti vähän yksinäinen niin kuin minäkin. Minulla on aikaa jutella, muuten juttelisin kotona vain seinille. Maaliskuun jälkeen Solomonin hymy häipyy, sillä hän muuttaa Helsinkiin. Vuokrasopimus Puuvillan kanssa päättyy, ja pääkaupunkiseudulla häntä odottaa äiti, isä ja sisarukset. Porilaisista miehelle jää kuitenkin hyvät muistot. –Ihmiset ovat täällä kovin ystävällisiä ja tykkäävät jutella. Nautin erityisesti, kun pesulaan tulee lapsiperheitä, lapset ovat niin mutkattomia, nuori mies kertoo.