Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Harri Mäki-Pesola on avustustöissä törmännyt sekä köyhyyteen että jalkapallotähteen – "Kaikki ovat siinä samalla hoitopöydällä"

Olet auttanut ihmisiä kiropraktiikalla paitsi täällä Porissa myös esimerkiksi Intiassa? – Olen ollut Intian Mumbaissa hyväntekeväisyysjärjestön kautta kaksi kertaa avustustyössä. Viime keväänä olin myös Panamassa Keski-Amerikassa. Millaisia kokemuksia reissusi ovat olleet? – Sanotaanko niin, että eivät ne ainakaan mitään lomaretkiä ole olleet, vaan kovaa työntekoa. Intian reissujen takana on hyväntekeväisyysjärjestö nimeltä Sant Nirankari Charitable Foundation, joka ei ole mitenkään uskonnollinen järjestö, mutta siinä takana on sellaisia arvoja kuin henkinen kasvu ja ajatus siitä, että olemme yhtä suurta perhettä. Kaksi kertaa vuodessa heillä on sellaiset vähän niin kuin täällä on lestadiolaisten suviseurat, mutta esimerkiksi Mumbaissa on puolitoista miljoonaa ihmistä paikalla. Porukkaa on niin paljon, että sen kokoluokan käsittäminen on ihan mieletöntä, ei sitä ymmärrä ennen kuin on siellä paikan päällä. Meitä kiropraktikkoja oli siellä noin 70 kaikkialta eri maista. Intia on kovin eriarvoinen maa. Miten kohtasit köyhyyden, tuliko koskaan suru puseroon? – Meidän turvaverkko on täällä Suomessa onneksi sellainen, että jos menee käsi poikki ja joudut ottamaan sairauslomaa, niin joku järjestelmä ottaa kiinni ja pitää huolen, ettei kuole nälkään tai ettei mene asunto alta. Mutta joka paikassa ei sellaista ole. Intiassa esimerkiksi jos lähtee menemään huonosti, niin sitä saattaa pudota aika korkealta ja kukaan ei ole jarruttamassa. Mietin tosi pitkään, kun sinne ensimmäistä kertaa menin, että miten tämän asian selittää itselleen. – Tämä hyväntekeväisyysjärjestö, jonka kautta siellä olin, ei katso kastijärjestelmää ollenkaan. Eli sinne tulee ihmisiä, joilla ei ole kenkiä jalassa ja vaatteet taitaa olla heidän ainoa omaisuutensa. Sitten sinne tulee sellaisiakin, joilla on kultakäätyjä ranteessa. Ja kaikki ovat siinä samalla hoitopöydällä. Siinä sillä ei ole mitään väliä. Ja kun niitä ihmisiä tulee seuraavan jälkeen seuraava ja taas seuraava, niin ei sitä hetken kuluttua edes ajattele enää. Päivän aikana saattaa käydä 300–400 ihmistä siinä hoitopöydällä. Oletko koskaan törmännyt reissuillasi julkkiksiin? – Panamassa viereisen kiropraktikon tuoliin istahti jalkapallotähti Mario Kempes . Hän oli vuonna 1978 kisojen jälkeen isompi nimi Usain Bolt on nykypäivänä. Sitten hän oli yhtäkkiä siinä vieressä ja katsoin vaan, että jaaha. Pyysitkö nimikirjoitusta? – En pyytänyt, mutta mulla on aika monta selfietä siitä tilanteesta kyllä. Mitä harrastuksia sinulla on hyväntekeväisyyden lisäksi? – Harrastan crossfitiä, vaikka viime vuosi oli vähän vetelää sen osalta. Mutta olen sitten lenkkeillyt vähän enemmän. Yritän pitää huolta fyysisestä kunnostani. Toinen intohimoni on ollut amerikkalainen jalkapallo jo vuodesta 1982, mutta en jaksa enää mitään superbowleja seurata. Lisäksi rämpyttelen välillä omaksi ilokseni kitaralla CCR:n kappaleita. Opiskelen myös espanjan kieltä yksityisopettajan johdolla, nyt tulee neljä vuotta täyteen. Olen joskus sanonut, että mää en Porin kaupungista eläkkeelle jää, että ehkä tulevaisuudessa osoitteeni on jossakin muualla, esimerkiksi sellaisessa paikassa, missä voisi kielenä olla espanja. Teetkö kassajonossakin seistessäsi diagnooseja ympäröivistä ihmisistä, vai pystytkö karistamaan työt työpaikan ovella? – Olen joskus sanonut, että sitten paranee lopettaa nämä touhut, kun tämä muuttuu työnteoksi. Ajattelen, että jos on joku intohimo, niin jääkö se ikinä ihan kokonaan pois harteilta. Tietenkin sitä katselee ihmisiä vähän sillä tavalla, että millä lailla joku kävelee tai miten joku on ihan mutkalla.