Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Cygnaeuksen koulusta tuttu Arto Suni vaihtoi työpaikkaa puistoesplanadien toiseen päähän – "minulla on ikävä lapsia, mutta ei meteliä"

Aloitit tammikuussa sivistystoimialan opetusyksikön päätoimisena työsuojeluvaltuutettuna. Miltä uusi pesti on maistunut? –Istuin ensimmäisenä päivänä tässä pöydän vieressä puolitoista tuntia ja oli täysin hiljaista. Puhelin ei soinut, ovi ei käynyt, kukaan ei kysynyt mitään, ei poikennut sisällä. Ihmettelin siinä, että onko tällaistakin työtä oikeasti olemassa! Cygnaeuksessa oli 400 oppilasta ja yli 30 aikuista niin siellä oli sitä ääntä. Olet ollut opettajana ja rehtorina yli 30 vuotta. Eikö sinun ole ikävä meteliä ja melskettä? –Minulla on ikävä lapsia, mutta ei sitä meteliä. Kun menin Kyläsaaren kouluun johtajaopettajaksi vuonna 1987, minulle sanottiin ensimmäisenä päivänä, että tervetuloa tänne meidän juoksupojaksi ja kaatopaikaksi. Se on hyvin mielestäni kuvannut tätä minun työuraani. Juoksupoika hoitaa ne juoksevat asiat, täyttää ne kaikki paperit, joita muut ei ehdi. Kaatopaikka taas kuuntelee ne kaikkien murheet, oli ne sitten työhön tai yleisesti elämään liittyviä juttuja. Nyt olen ajatellut, että tässä uudessa työssä en ole enää juoksupoika, en täytä niitä papereita, mutta olen edelleen se kaatopaikka, otan vastaan surut ja murheet. Millaisia ohjeita sait aloittaessasi urasi? –Kun olin Kyläsaaressa johtajaopettajana, minulle sanottiin, että et sää Arto saa enää hypätä narua lasten kanssa välitunneilla, että sulla menee kaikki arvovalta, kun tuolla tavalla käyttäydyt. Sanoin siihen vaan, että kyllä mää niin kauan hyppään kun mun jalkani nousee. Jos arvovalta on siitä kiinni, niin menköön. Muuttuiko koulumaailma urasi aikana? –Kyllä maailma on muuttanut kovasti kuulokkeiden ja älylaitteiden välille. Kiireisempää on, ja lapsilla on kauhea kiire olla aikuisia. Ei olla enää lapsia. Viidesluokkalaiset jo miettivät, että mitä aamulla puetaan kouluun että näytetään muodikkailta ja mitä muut heistä ajattelee. Onko Porin Karhu lievittänyt eroasi Äestäjäpatsaasta? –On, olo on tuntunut turvalliselta. Koen sen ehkä Porin Nallena, koska en ole hyvä ärjymään kenellekään. Kyläsaaressakin joku opettaja sanoi, että suuttuisit edes malliksi joskus. En usko, että huutamalla ja mesoamalla saavutetaan mitään. Mutta olet lyönyt kerran nyrkin pöytään? –Erään kerran yksi oppilas tuli oikein rytinällä huoneeseeni ja iski nyrkin pöytään ja kirosi kuin ukkonen. Minä siinä sitten nousin hitaasti seisomaan tuolistani ja sanoin oppilaalle, että tämä on kuule minun pöytäni ja minä ainoa joka tähän pöytään nyrkkiä mäjäyttää ja siinä sitten malliksi iskin nyrkin pöytään. Sitten sanoin, että mennäänpäs takaisin luokkaan ja lähdimme yhdessä matkaan. Se on ainoa kerta kun jouduin tuolla tavalla rajoja vetämään, muuten uskon siihen että tilanteet hoidetaan puhumalla. Sinulla on kahdeksan lasta kolmikymppisestä murkkuikäiseen ja kahdeksan lastenlasta. Oletko aina halunnut ison perheen? –En suunnitellut, että haluan kahdeksan lasta. Niin on vain tapahtunut. Muistan, miten ajoin kotiin sairaalasta, kun toinen lapseni oli syntynyt. Mietin kotimatkalla, että miten eletään perheessä, joissa lapsia on useampi kuin yksi, että miten osaan rakastaa ja antaa rakkautta yhtä paljon esikoiselle kuin kuopukselle. Sittemmin olen huomannut, että ei rakkaus ole määrästä kiinni, jokaista lastaan rakastaa sellaisena kuin hän on. Jos minulla ei olisi kahdeksaa lasta, niin ehkä minulla voisi olla pari mersua pihalla, mutta olen varma, että en olisi sillä tavalla onnellisempi.