Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine Testit ja visat

Aino Raidén, 38, palasi lapsineen maailmalta kotiin, kun oma äiti sairastui vakavasti – "On suuri lahja saada olla paikalla, kun oma läheinen kuolee"

Harva asia osuu niin monella tapaa syvälle sieluun kuin läheisen ihmisen kodin purkaminen. Oman vanhemman yksityisimpiin laatikoihin kajoaminen tuntuu miltei sukupolvien rajojen yli tunkeutumiselta ja yksityisyyden loukkaamiselta. Moniin tavaroihin liittyy niin rakkaita muistoja, että luopuminen puristaa kipuna kehossa. Silti läheisen kuollessa työ on pakko tehdä ja se on osa surutyötä. Tampereen Tahmelassa vuosikymmeniä asunut Säde-Marjatta Mäkinen menehtyi syöpään viime kesänä. Hän sai nukkua pois omassa olohuoneessaan rakkaidensa lähellä, kun kesä oli kauneimmillaan. Puoli vuotta myöhemmin istumme saman puutalon olohuoneessa Varalankadulla Mäkisen tyttären Aino Raidénin , 38, kanssa. Tarkkaan vaalittu koti on nyt laatikoita ja kasoja täynnä. –Näin sotkuista ei olisi ollut äitini aikana ikinä, hymähtää Raidén. Marjatta Mäkinen oli esteetikko. Kaapin takaa puuttuu tapetti Raidén on veljineen valtavan urakan keskellä. Tyhjentämässä kotia, jonka huoneisiin liittyy niin monia tärkeitä esineitä ja muistoja. –Äitini oli kolmen lapsen yksinhuoltaja. Olin vuoden vanha, kun hänen vanhempansa ostivat tämän talon meille vuonna 1980, Raidén kertoo. Taloa on kunnostettu hartaudella ja laajennettu vuosien mittaan. Raidénin mukaan pispalalainen arkkitehti Olli Jokinen on suunnitellut talon laajennuksen noudattaen Mäkisen toiveita. Kun asunnosta on kannettu pikkuhiljaa tavaroita ulos, Raidén on löytänyt itsestään monta äidilleen ominaista piirrettä. Yllätyksiäkin on tullut. –Ison höyrypuusepänkaapin takaa löytyi seinätapetista puuttuva pala. Äiti valitsi tapetin huolella. Ehkä rulla on loppunut juuri siihen? hän arvelee. Käsityökauppa kioskissa Marjatta Mäkinen oli tiukasta taloudestaan huolimatta kauniiden juhlien, innostavien retkien ja huimien keksintöjen innokas alkuunpanija. Pidetty nainen sisusti kotinsa tarkkaan oman isänsä tekemää taidetta vaalien. Valokuvaaja, taidemaalari Teuvo Theodor Mäkisen maalaustyöt on yhä aseteltu seinille niin, että ne varmasti tulevat oikeuksiinsa. –Äiti ompeli itse vaatteemme ja verhot, tapetoi ja sisusti. Hänen kuollessaan meillä oli yhä niin valtava määrä kankaita, nappeja ja vetoketjuja, että lahjoitin niitä jo monta kassillista kouluihin ja päiväkodeille. Tahmelalaiset muistavat, että välillä Mäkisellä oli oma käsityökauppa Pispalassa ja Tahmelassa, myöhemmin toiminta jatkui talon omalla pihamaalle, pienessä punaisessa piharakennuksessa. Äidin sairaus sai palaamaan Raidénin isoisä Teuvo Theodor Mäkinen oli oikealta ammatiltaan Finlaysonin tehtaan teknikko. Hän ei koskaan asunut tyttärensä Tahmelan asunnossa, mutta hänen tavaroitaan ja valokuviaan on yhä jokaisessa huoneessa. Yläkerrassa on esimerkiksi suuri sähköä tuottava keksintö, alakerrassa muotokuvia, maalauksia ja kameroita. Aino Raidén muutti 18-vuotiaana pois kotoa asumaan poikaystävänsä kanssa. Sitten nykyisen aviomiehen työ vei hänet ensin Belgiaan ja lopulta 4, 5 vuodeksi Hollantiin. Äiti vieraili paljon tyttärensä luona Keski-Euroopassa, rakastuen aina vaan syvemmin Hollantiin, sen kulttuuriin ja kanaaleihin. Kesät taas vietettiin Tahmelassa. Surullinen uutinen sai Raidénin kuitenkin palaamaan Pispalaan. –Äidin sairauden edetessä, teimme päätöksen muuttaa takaisin Suomeen. Tuntui hyvälle saada olla yhdessä vielä viimeiset hetket. Viimeiset kuukaudet vietimme tiiviisti yhdessä, puhuimme paljon aina yöhön asti ja kun viimeinen hetki koitti, jatkoin siitä äidin toiveiden mukaan, aivan kuin olisimme kulkeneet vielä yhdessä. Viimeiset viikot tytär saattoi pysyä lähellä äitiään ja kun aika koitti, mitään ei ollut jäänyt puhumatta. Viimeisinä viikkoina Mäkisen luona kävi solkenaan vieraita ja moni ehti hyvästellä rakkaan ystävän. –Äidin kuolema oli hyvin kaunis ja rauhallinen. En enää pelkää kuolemanhetkeä lainkaan. Vain kolmeen viimeiseen päivään emme saaneet äitiin yhteyttä. Kotisairaanhoito kävi säännöllisesti luonamme ja hän sai nukkua omassa sängyssään, omien rakkaiden tavaroidensa keskellä. Viimeisinä päivinä huolestunut tytär yritti kysyä monta kertaa, tahtoisiko äiti sittenkin siirtyä sairaalaan. Vastausta ei tullut. Lopulta, viimeisellä kerralla äiti keräsi kuitenkin voimansa ja vastasi hiljaa: "Täällä on hyvä olla." Lause antoi tyttärelle rauhan. Arkussa suoraan kotoa Varhain heinäkuisena aamuna päivystävä lääkäri kävi toteamassa kuoleman kotona ja hautaustoimiston väki haki Marjatta Mäkisen arkussa suoraan kappeliin. Jokainen perheen jäsenistä oli saanut viettää äidin ja mumman kanssa vielä oman hetkensä. Ensin mihinkään talossa ei koskettu. Nyt tavaroita on kuitenkin alettu jo siirrellä. Talo on tarkoitus vuokrata tai myydä. Ensimmäinen astia-, huonekalu ja vaatekotikirpputori pidetään talolla lauantaina. Kaikesta voi yhä nähdä, kuinka taiteellinen, kauneutta rakastava ja omaa tietään kulkeva asukas kodissa on ollut. Asunnossa on yhä rakkauden henki. Lastenlasten piirtämät sydänkortit mummalle, nukkekodin nallet ja rekeissä roikkuvat upeat vaatteet näyttävät siltä, kuin emäntä voisi palata kotiin koska vain. Yksi huoneista oli aikanaan Mäkisen äidin Helvin käytössä. Tämä kieltäytyi menemästä vanhainkotiin, vaan halusi hänkin tyttärensä ja lastenlasten luo. Mäkinen ei voinut kuin sopeutua ja yhteinen sävel löytyi. –1980- ja 1990-luvun vaihteessa Helvi-mummu asui meillä viimeiset 7 vuottaan ja toi väriä ja iloa elämäämme, Raidén muistaa. Huutokauppa helmikuussa Mäkisen lapset ovat päättäneet antaa useat kodin aarteet ammattilaiselle huutokaupattaviksi. Huutokauppa on tarkoitus järjestää helmikuussa. Sen aarteita tulevat olemaan esimerkiksi Theodor Mäkisen valokuvista tehdyt alkuperäiset vedokset. Negatiiveista suurin osa on jo lahjoitettu Tampereen kaupungin kuva-arkistolle Vapriikkiin, mutta vanhat vedokset odottavat pinossa myyntipäivää. Perikunnalla on kaikki oikeudet kuviin, joita on sen luvalla julkaistu myös tämän jutun yhteydessä. Huutokauppaan päätyy myös valtava määrä muita aarteita. Rakkaimmat muistoesineet lapset ovat tallettaneet itselleen, mutta läpikäytävää on valtavasti. LP-levyjä, soittimia, patsaita, tauluja, astioita. Mukana on esimerkiksi Raidénin isoisän ottamia harvinaisia valokuvia. –Äiti rakasti kulttuuria, kävi paljon teattereissa ja tapahtumissa. Suurimmat intohimot olivat musiikki ja vaatetusala. Ainakin yhden bändin levyjä on Mäkisen kokoelmissa varmasti. –Britti-bändi The Renegades sulatti Säde-Marjatan sydämen ja sen keulakuva Kim Brown teki suuren vaikutuksen. Kesällä 2017 julkaistuun kirjaan The Renegades Mäkinen kertoi vielä muistelmiaan. Muistot, leikekirjat ja päiväkirjamerkinnät auttoivat kokoamaan kirjan aineistoa. –Äitini kävi Amurin koulua ja olisi kovasti halunnut päästä opiskelemaan englantia. Koska opettajat päättivät tuohon aikaan ryhmät, Säde-Marjatta laitettiin saksankielen ryhmään. Niinpä hän opetteli englannin kielen itse. Rakkaus musiikkiin auttoi opiskelussa, kun halu ymmärtää laulujen sanat vei eteenpäin. –Äitini muisteli, miten hyvin sanat oppi pelkän musiikin avulla Paul Ankan laulaessa You are my destiny . Näsijärvellä seilanneet muistavat myös Marjatan hinaajan. –Veneily oli hänen intohimonsa. Hän olikin tuttu näky Näsijärvellä 11-metrisellä rautaisella hinaajallaan. Harva nainen uskaltaisi vain koira kaverinaan Koljonselän myrskyihin. Hinaajan hankkiminen oli yksi Mäkiselle tyypillinen idea. –Äitini oli aina uusia ideoita täynnä. Hautajaisissakin mietimme yhdessä, että aina, jos vain uskalsi tarttua äitini ideaan ja lähteä mukaan, sai varmasti ainutlaatuisen ja upean elämyksen. Ystävät olivat hänelle hyvin rakkaita. Mäkisen kodissa on vielä rekeittäin itse tehtyjä vaatteita. Häntä ei juuri nähty kaupungilla ilman omatekemää päähinettä. –Jo teini-iässä äitini haave oli tulla vaatesuunnittelijaksi, mutta vaikka luomuksia on laatikoittain, jäi vaatteiden suunnittelu ja tuunaaminen vain rakkaaksi harrastukseksi. Hän oli aina persoonallinen ja tyylikäs näky vaatteissa, joita koristivat myös omatekemät tai -tuunaamat kassit, päähineet ja korut. Mäkinen toimi 15 vuotta vapaaehtoisena Kriisikeskus Osviitan puhelinpäivystyksessä ja vastaanotti siellä myös asiakkaita. Siksi myös lapset ovat muistaneet hyväntekeväisyyttä purkaessaan taloa. Maailma avartaa Kun äitiä ei enää ole, Aino Raidén pohtii, palatako maailmalle vai asettua Pispalaan. Lapset ovat jo kotiutuneet uusiin kouluihinsa. Nykyinen koti löytyi aivan Marjatan talon vierestä. –Suomi on minulle todella rakas. Tuttu ja turvallinen, ja tänne on aina hyvä palata. Kun asuu maailmalla, oppii joka päivä jotain uutta, saa elämyksiä ja oivalluksia. Oppii pohtimaan omia tapojaan, ajatuksiaan ja oma pieni maailma aukeaa ottamaan vastaan kaiken sen värin, mitä maailma tarjoaa. Marjattakin rakasti vierailujaan Hollannissa. Vaikuttaa, että aivan kuten äitinsä, myös Aino Raidén on elämälle avoin ja innostunut uudesta. Toisten kulttuurien ymmärtäminen on auttanut häntä löytämään koti-Suomen parhaat asiat. –Rikkaimpia hetkiäni ovat olleet esimerkiksi saudi-ystäväni lounaskutsut, joissa hän kertoi kuinka hän valmistautuu miestään varten. Ja teehetki intialaisystäväni kanssa, jolla hän kertoi, miten hänen perheensä valitsi hänen miehensä. Miltä tuntui istua täysin vieraan miehen vierellä lentokoneessa tietäen, ettei tulisi näkemään perhettään kuukausiin, ehkä vuosiin. Noina hetkinä oppii paljon. Suurin tunne on ehkä naisten ymmärrys toisiaan kohtaan. Viimeinen kuva isoisästä Äitinsä olohuoneessa, keskellä edesmenneelle niin rakkaita aarteita, Aino Raidén nostaa esiin isoisänsä Theodor Mäkisen Tampereesta ottamat upeat valokuvat. Seinällä on valokuvasarja vuodelta 1931. Se kertoo kellon tarkasti Pohjola-laivan noston. Suuressa pinossa vedoksia on ihmisiä, maisemia. Ikuistettuja paikkoja, jotka ovat jo kadonneet. Huutokauppaaminen mietityttää Raidenia. –Tässä on kuvia 1920-luvulta 1960-luvulle saakka. Isoisän perintö oli äidilleni valtavan rakas ja toivonkin, että se saa arvoisensa kohtelun. Valokuvien lisäksi meillä on paljon alkuperäisiä, yksityiskohtaisia konepiirustuksia Finlaysonin tehtaan koneista. Ne ovat varmasti ajankohtaisia taas, kun Finlayson pian juhlii 200 vuottaan. Raidénilla ei ole omia muistoja Theodor Mäkisestä. –Isoisäni kuoli, kun olin 1,5 -vuotias. Viimeinen kuva, joka hänestä otettiin, on se, jossa minä istun hänen polvellaan. Isoisän kerrotaan olleen tyttölapsenlapsesta riemuissaan. Viimeisenä esiin nousee kuva, jossa hymyilee Marjatta Mäkinen juuri niin valoisana, kuin hänet muistetaan. Viiden lapsenlapsen mumma säteilee kesäkuvassa iloa ja rauhaa. –Vaikka hänen asuntonsa purkaminen on rankkaa, nämä ovat lopulta vain tavaroita. On vaikea kuvailla sitä kokemattomalle, kuinka suuri lahja on saada olla ollut paikalla, kun oma läheinen kuolee ja hyvästellä hänet rauhassa. Vain sen kokenut voi tietää, minkä voiman ja helpotuksen surun kestämiseen siitä saa. Tuo kokemus ei katoa edes kodin irtaimiston hajotessa taas maailman tuuliin. Teodor (Teuvo) Hjalmar Valdemar Mäkinen (1897-1980) oli tamperelaisen työläisperheen lapsi. Hän valmistui teknikoksi 1918 Tampereen teollisuuskoulusta. Mäkinen aloitti 1918 työt Tampellassa, mutta siirtyi piakkoin Finlaysonin puuvillatehtaaseen, jossa hän toimi pääosin konepiirtäjänä yli 40 vuoden ajan. Hankki ensimmäisen kameransa jo 1910-luvulla. Tuon ajan kuvia ei ole säilynyt. Mäkinen osallistui Kameranseuran kilpailuihin ja voitti useita valtakunnallisiakin palkintoja. Puoliso Helvi Mäkinen (os. Marjamäki) (14.9.1906-25.4.1994), tytär Säde-Marjatta Mäkinen (kutsumanimeltään Marjatta) (5.6.1948-6.7.2017)