Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Lukemisto Kulttuuri Porilaine

"Makasin pitkään haavoittuneena vedessä kuollut mies selkäni päällä" – lapsenlapsi selvitti isoisiensä haavoittumiset ja ymmärtää nyt vaikenemisen

"Lunta oli aika lailla. Venäläiset tulittivat rajusti. Lyhyillä syöksyillä hyökättiin kohti vihollista, joka ampui hangen pintaa pitkin. Meidän poikia kaatui paljon. Minuun ei osunut, yritin syöksyä ja kierähtää sivulle pari kolme kertaa niin kuin oli opetettu." Vilho Jalmari Hankaniemi saapui Laatokan Karjalan Lemettiin 16. helmikuuta 1940. Asevelvollisuuden hän oli aloittanut jo vuoden aiemmin. 23-vuotias maanviljelijä Kälviältä ei ollut koskaan ollut niin kaukana kotoa kuin sota hänet vei. Jo seuraavana aamuyönä 17.2.1940 Lemetissä alkoi hyökkäys, joka vaikutti koko sukumme elämään vielä pitkään sodan jälkeen. Vilho Hankaniemi oli isoisäni, jota en koskaan tuntenut kunnolla. Siskoni katsoi Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan ja soitti, että isoisiemme haavoittumiset pitäisi selvittää. Katsoin saman elokuvan ja aloin tutustua isoisiini kirjeiden ja dokumenttien perusteella. Sukututkijasetäni ehti onneksi tallentaa paljon tietoa. Hänen piti jatkaa tätä työtä, mutta hän kuoli yllättäen juuri ennen eläkkeelle jäämistään. Soinissa syntynyt Vilho Hankaniemi toimi talvisodassa pikakivääriampujana ja Uudenmaan rakuunarykmentissä URR:ssä, joka oli suomalainen ratsuväkirykmentti. Tiedot selviävät sotilaspassista. Isoisäni palveli yksikössä nimeltä 2. eskadroona. Sitä nimitettiin Kuoleman eskadroonaksi, koska se kärsi sisällissodassa vuonna 1918 suuria tappioita. Rakuuna oli sotilas, joka liikkui ratsastaen mutta taisteli jalan. Isäni lähettämässä valokuvassa Vilho Jalmarilla on vakava ilme ja iso hevonen alla. Rakuunoilla oli kuuluisa luurankotakki ja punaiset pussihousut, joissa oli kaksi keltaista raitaa. Kengät olivat pitkävartiset ratsuväen saappaat ja päässä oli suikka. Isoisäni puhui lapsenlapsille hevosista, mutta sodasta ei koskaan. Hevosmies huolehti myös kotirintamalle tulleissa kirjeissä enemmän hevosista kuin itsestään. "Eilen oli neljänkymmenen kilometrin marssi. Oli oikein kova keli, niin että moni hevonen tuli vaivaseksi. Kaksi hevosta meni polvilleen ja polvista lähti kaikki karva pois." "Täällä on ollut paljon hevosia sairaana, mutta kyllä ne siitä paranee, kun niitä hyvin hoitaa." Tammikuun alussa vuonna 1940 Suomi kärsi rajuista lumimyrskyistä. Myrsky kinosti tiet umpeen ja kireä pakkanen pysytteli jatkuvasti 30–40 asteessa. Vilho Jalmari kiitti kotiväkeä paketista. "Kyllä minulla on nyt lämpimät kamppeet. Nyt on kova pakkanen, mutta me ollaan lämpimässä teltassa, joten ei meillä ole mitään hätää." Sama tulevaisuuden usko on muissakin kirjeissä. Isoisäni halusi epäilemättä säästää kotiväkeä, mutta on tässä muutakin. Hän näki lasin aina puoliksi täynnä. Löysi asioiden myönteiset puolet. Olisin niin kovasti halunnut tuntea hänet. Sain isoisältä lahjaksi viisivuotiaana vihreän villapaidan, mummu oli sen luultavasti ostanut. Seuraavien kymmenen vuoden aikana näin häntä vain harvakseltaan. En ole katkera, sillä ainakin hän sai elää. Vähällä oli, ettei saanut. Odotan tytärtäni tanssitunnilta parkkipaikalla, luen autossa isoisän kirjeitä ja itken. Vilho Jalmari oli ollut yli vuoden poissa kotoa, kun sitkeät mottitaistelut alkoivat. Suomalaiset päättivät ottaa vuonna 1940 Lemetin tienhaaran haltuunsa. Hyökkäyksessä onnistuttiin, ja sen seurauksena Lemettiin syntyi kaksi mottialuetta. Venäläiset jäivät pussiin. Suomalaiset olivat yrittäneet tuhota mottia, mutta tappioiden takia yritykset oli keskeytetty. Kunnes tuli tuo kohtalokas yö 17. helmikuuta 1940. Vilho Jalmari oli mukana hyökkäyksessä. Ensin näytti siltä, että hän selviää. "Kaksi kertaa osui kypärään, mutta molemmilla kerroilla otti siitä kimmokkeen. Sitten tuli kuula aivan minun eteen puuhun, jossa se räjähti. Siruja tuli käsivarsiin, mutta ne olivat niin pieniä ettei ne haitanneet." Vilho Hankaniemi makasi selällään lumihangessa ja oli lataamassa kivääriä. Silloin häneen osui luoti. "Kivääri putosi päälle ja sain melkosen tällin päähän, että menin vähän pois toimelta. Huusin kavereille, että nyt sattui. Vasen käsi oli tohjona, iso reikä keskellä kämmentä. Sormet olivat kuitenkin tallella." Käsi sidottiin ensiapupaikalla. Vilho Jalmari sanoi selviävänsä kävellen joukkosidontapaikalle, jonne oli pari kilometriä. Hän pääsi perille juuri ja juuri. Sitten lähti taju. Myöhemmin Vilho Jalmari kertoi pojilleen, että hän näki kaatuneiden joukossa sotilaan liikahtavan ja kertoi tästä lääkintähenkilöille. Kuolleeksi luultu kannettiin sisälle. Räjähtävä luoti osui vasempaan käteen, josta sirpaleina ulos tullessa se repi kädenpohjan pahasti. Hoitajat poistivat sideharson varomattomasti. Käteen kasvanut uusi iho lähti mukaan, ja se sattui vietävästi. Vilho Jalmari alkoi irrottaa siteet itse toisella kädellä. Kättä pakotti jatkuvasti ja kuume vaivasi. Vilho Jalmari unelmoi halkojen hakkaamisesta ja hevosista, että sai ajatukset muualle. Kärsivällisyys ei ole sukuni hyveitä. Aika sotasairaalassa otti koville. "Kyllä minäkin olisin ennemmin rintamalla kuin täällä sairaalassa. Tulee niin pitkäks aika. Kyllä sisko kulta mulla on rumanlainen käsi, mutta lääkärit sanoivat, että kyllä siitä aika hyvä tulee. Vaikka minä uskon, ettei siitä aivan tervettä kuitenkaa tule. Mutta onhan se vasen käsi." Tosiasiassa 23-vuotiaan käsi oli iäksi pilalla. Vilho Jalmari oli 50-prosenttisesti sotainvalidi. Hänen poikansa kertovat, että talvisodassa haavoittunut käsi märki vielä 1960-luvulla. Käden sormet eivät toimineet, eikä veri tahtonut kiertää kunnolla. Tuntoa kädessä ei juuri ollut. Kerrankin kotitöissä Vilho sanoi pojalleen, että "kahtoppas tuota kättä". Sormi heilui nahan varassa. Sormi oli mennyt poikki työn touhussa. Myös toinen isoisäni Vilho Ilmari Kalliokoski haavoittui sodassa. Hänkään ei koskaan puhunut sodasta meille. Jos televisiosta tuli väkivaltaa, isoisä halusi vaihtaa kanavaa. Kutsuimme isoisää tutaksi, joka on harvinainen Perhonjokilaaksossa käytetty nimitys. Yhden poikkeuksen muistan. Tuta antoi haastattelun Halsuan Isänmaan puolesta -sotamatrikkelia varten. Hän otti muistikuvani mukaan haastattelijat vastaan puku päällä. Lapset komennettiin pois tuvasta. Vilho Ilmari Kalliokoski haavoittui jatkosodassa ensin kranaatinsirusta käteen ja leukaan. Onneksi vamma oli lievä, ja hän pääsi Helsingissä Westendin sotasairaalaan. Mummuni Eeva Kalliokoski lähti keuhkoparantolasta tapaamaan miestään, ja he saivat viettää yhden yön yhdessä keskellä sotaa. Isoisäni uhmasi sääntöjä ja karkasi läheiseen huvilaan vaimoaan tapaamaan. Matrikkeli on vanhempieni kirjahyllyssä. Siinä Vilho Ilmari kertoo, kuinka hän Lapin sodassa kohtasi elämänsä vaikeimman tilanteen. Lokakuussa 1944 suomalaiset joutuivat aukealla viljapellolla saksalaisten tulitukseen Tornion Alavojakkalassa. Ojissa oli kovasti vettä, ja viljat olivat vielä seipäillä. Saksalaiset odottivat viljaseipäitten takana. Isoisäni oli tulilinjalla. Saksalaisten pesäke oli vain 30 metrin päässä. "Minä haavoituin konepistoolin kuulasta reiteeni, mutta hyppäsin vetiseen sarkaojaan, jossa vain pää oli vedenpinnan yläpuolella. Siinä makasin haavoittuneena kaksi ja puoli tuntia niin, että vesi virtasi selän päältäkin." Monet yrittivät ryömiä suojaan. Yksi tuttu sotilas ryömi Vilho Ilmarin ylitse, mutta hänet ammuttiin siihen. "Sain maata pitkät ajat haavoittuneena vedessä kuollut mies selkäni päällä. Se oli tähänastisen elämäni vaikein tilanne." Lopulta tuli pimeää . Vilho Ilmari käveli haavoittuneella jalallaan noin seitsemän kilometriä. Hänet vietiin Ruotsin puolelle sairaalaan. Sieltä 22-vuotias sotainvalidi, kahden lapsen isä palasi kotiin. Maat piti raivata, lehmät lypsää. Kotona odotti kaunis ja ahkera Eeva. Lapsia syntyi vielä seitsemän. Rakkautta riitti, mutta rahasta oli usein pulaa. Minun Eevani on niin kaunis, tuta puhui sairaalassa vielä 50 vuotta myöhemmin. Myös Vilho Jalmari Hankaniemi jatkoi elämää. Hän meni mummuni Elvin kanssa naimisiin heinäkuussa 1941. Lapsia syntyi viisi. Hevoshommat onnistuivat pahasta käsivammasta huolimatta. Talikko oli omaperäinen. Varteen piti kiinnittää erillinen ponsi, ja varrenpää piti katkaista suoraksi vioittunutta kättä varten. 40 vuotta sodan jälkeen Vilho Jalmarilla oli erikoinen kohtaaminen Seinäjoella raviradalla. Hän kertoi siitä pojilleen myöhemmin. Kaksi tuntematonta miestä tuli kysymään, onko hän Hankaniemi. –Olitko talvisodassa Kannaksella? Muistatko, kun hait vetäytymisvaiheessa porukasta jääneet haavoittuneet talteen? Vilho Jalmari muisti tapauksen. Tuli kiire saada haavoittuneet pois ennen venäläisten saapumista. Isoisäni tarjoutui vapaaehtoiseksi, koska niistä oli pulaa. Hän kertoi tuntevansa paikat ja haki hevosella haavoittuneet pois. Toisella miehellä oli syy muistaa tämä hyvin. –Minä olin yksi haavoittuneista, hän sanoi. Setäni kirjoitti tapauksen ylös, mutta veteraanin nimeä ei ole tiedossa. Sen sijaan suvusta paljastuu aarre. Huutokaupasta on löytynyt Kansa taisteli -lehti, jonka kansikuvassa ratsastaa Vilho Jalmari. Serkkuni näyttää ihan samannäköiseltä. Kuvassa ei näy isoisäni pieni kuriton pilke silmäkulmassa. Saman pilkkeen olen tottunut näkemään isälläni ja pojallani. Minäkin perin isoisien kuvien perusteella jotain. Äidinisän Vilho Ilmarin hiukset olivat vahvat, loppuun saakka. Kesällä 1994 olen 17-vuotias ja lähdössä Kanadaan. Käyn katsomassa molempia tutia sairaalassa ennen lähtöä. 72-vuotias Vilho Ilmari poltti tupakkaa lähes koko ikänsä. Rintamalla jaettiin savukkeita, mikä ei ainakaan helpottanut riippuvuutta. Sodan jälkeen tuta poltti ketjussa. Kun hän lopetti tupakoinnin, keuhkot olivat pilalla. Tuta antoi lapsenlapsille aina kymmenen markkaa (1,7 euroa), kun lupasi olla polttamatta, niin myös nyt sairaalassa. 77-vuotiaalla Vilho Jalmarilla on puolestaan syöpäkasvain päässä, ja hän odottaa leikkausta. Isoisä muistelee, miten hyvä on ollut tanssimaan polkkaa ja puhuu taas raveista. Kanadassa on niitä cowboyta, hän myhäilee. Ratsastan Saskatschewanin preerialla lännensatulassa. Aukeilla paikoilla näkee pitkälle kuin Pohjanmaalla. Vapaus maistuu hyvältä. Yhdessä metsässä varoitetaan karhuista, mutta hevonen pysyy rauhallisena. Tästä pitää kertoa kotona. Meillä ei ole vielä Skypeä, sähköpostia, Facebookia tai edes kännyköitä. Kuusi viikkoa myöhemmin tulen lentoasemalle ja soitan puhelinkopista kotiin. Vilho Jalmari Hankaniemi on kuollut. Pari viikkoa myöhemmin kuolee Vilho Ilmari Kalliokoski. Vahva pohjalainen mummuni , sodasta selvinnyt, yhdeksän lasta synnyttänyt, tarvitsee hautajaisissa saattajat molemmin puolin. Jalat eivät tahdo kantaa. Vilho on poissa. Hautajaisissa soitettu Veteraanien iltahuuto jää soimaan mieleen pitkäksi aikaa. "Hoivatkaa, kohta poissa on veljet / Muistakaa, heille kallis ol' maa / Kertokaa lastenlapsille lauluin / Himmetä ei muistot koskaan saa!" 1. joulukuuta 2017. Terveisiä sinne jonnekin! Täällä menee ihan hyvin. Töitä riittää enemmän kuin ehdin tehdä. Lapset kasvavat nopeasti. Annoin pojallemme nimen, joka muistuttaa teistä. Pidin lupauksen, en ole tupakoinut koskaan. Ajattelin käydä raveissa ensi kesänä. Olen lukenut kirjeitänne ja selvittänyt asioita. En tiennyt, miten paljon teihin sattui ja miten paljon uhrasitte isänmaan puolesta. Ymmärrän, miksi ette puhuneet näistä asioista. Halusitte säästää ja asiat olivat kipeitä. En olisi ymmärtänyt. Se on korkeimman kädessä, mutta nyt Suomessa on rauha. Yritän parhaani mukaan varjella sitä minäkin. Kiitos teille ja muille veteraaneille siitä, että Suomi on itsenäinen. Anteeksi, etten kysynyt teiltä sodasta tai selvittänyt asioita aiemmin. Tein sen nyt ja kerron lapsilleni myös. Kunnioittaen lapsenlapsenne Anu Talvisodassa kaatui noin 23 000 suomalaista sotilasta. Haavoittuneita oli noin 43 000. Pysyvä vamma jäi 23 000:lle. Jatkosodassa ja Lapin sodassa kaatui yhteensä 59 400 suomalaista sotilasta. Haavoittuneita oli noin 145 000. Heistä 77 700 sai pysyvän vamman. Jatkosodan haavoittuneista 7 300 oli haavoittunut myös talvisodassa. Lähde: Veteraanienperintö.fi