Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Ei enää ujo ja arka, mutta yhä Rosa – taiteilijanimi oli Rosa Liksomille alun perin suoja, jonka turvin saattoi kypsyä rauhassa

Rosa Liksomilla on kirkas ja perusteellinen nauru. Se täyttää eleettömän kokoushuoneen hetkessä. Nyt naurun synnyttää hänen oma lausuntonsa, tiivistys suhteesta julkisuuteen. Onkin se yli kahdellekymmenelle kielelle käännetyn kirjailijan suusta kuultuna ristiriitainen: –Ajattelin nuorempana, että mitä vähemmän minulla on lukijoita, sen parempi. Liksomin suuhun se toisaalta sopii. Hänen esikoisteoksensa Yhden yön pysäkin ilmestymisestä on yli kolmekymmentä vuotta, ja noihin vuosiin mahtuu myös Finlandia-palkinto. Silti Liksom kokeilee vasta nyt ensimmäistä kertaa niin sanottua peruskaavaa – eli istuu kustannusosakeyhtiön tiloissa antamassa uuden kirjansa tiimoilta yhtä monista sovituista haastatteluista. Kaikkea pitää kokeilla. –Olen hirveän utelias tyyppi, joten miksipäs ei. Ulkomailla Liksom on esiintynyt koko uransa ajan. Se on tuntunut hänestä sopivan kaukaiselta. Kotimaassa hän on ruvennut olemaan jonkin verran enemmän esillä vasta sen jälkeen, kun vuonna 2011 ilmestynyt Hytti nro 6 voitti Finlandian. Liksom on esimerkiksi kiertänyt kirjailijatapaamisissa. Niitä hän luonnehtii yllättävän positiivisiksi kokemuksiksi. Hän ei ole joutunut selittelemään tarinoitaan tai puhumaan liikaa itsestään, niin kuin ehkä pelkäsi. –En halua olla julkisuudessa muuten kuin asiapohjalta. Asia on tärkeää sekä Hytissä että tässä kirjassa, ja niistä sisällöistä on mielekästä keskustella. Liksomin uuden romaanin nimi on Everstinna . Se on monologimuotoinen tarina kahdesta liitosta: Suomen ja natsi-Saksan sekä Everstin ja Everstinnan välisestä. Kertoja avioituu itseään selvästi vanhemman, saksalaisten kanssa tiiviissä väleissä olevan everstin kanssa ja näkee läheltä eliitin suhteet Saksaan itsenäisyyden ensimmäisillä vuosikymmenillä. Liksomin johti aiheen pariin äärioikeiston voimistuminen ympäri Eurooppaa. Hän näkee tässä ajassa paljon samaa kuin 1930-luvussa. Liksomia hämmästyttää ihmisen kyky unohtaa menneisyytensä. Esimerkiksi Yhdysvallat unohti hänen mielestään yhdellä presidentinvaihdoksella kaiken siihen asti oppimansa. Eikä yhtäläisyyksiä löytääkseen tarvitse mennä Atlantin yli. –Äärioikeisto on nousussa, muukalaisviha kasvaa, viha EU:ta kohtaan on käsin kosketeltavaa, demokratiaa pilkataan. Toivon, että me humanistit pidämme pintamme päänkatkojien edessä. Enkä tarkoita nyt terroristeja. Kun Liksom ryhtyy kirjoittamaan romaania, hän aloittaa perusteellisella taustatyöllä. Kirjoittamista sinänsä hän kutsuu omalla kohdallaan "ihan pieneksi prosessiksi". Paljon suurempi työ on taustojen tutkimisessa ja tiedon sulattamisessa tarinaksi. –Romaanihan on sitä, että minä kerron tarinan ja lukija päättää, onko se uskottava. Historiaan sijoittuvassa romaanissa ei saa jäädä jälkiviisauden koukkuun. Pitää yrittää elää sitä hetkeä sellaisena kuin se oli ilman sitä tietoa, mikä meillä nyt on. Everstinnassa tarina on fiktiota, mutta historiallinen kehys pitkälle totta. Liksom kertoo pyrkineensä siihen, että kaikki mitä tarinassa tapahtuu, olisi myös oikeasti voinut tapahtua. Taustatyöhön meni kolme vuotta. Liksom luki kolmannesta valtakunnasta, Suomen ja Saksan suhteista, toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista Lapissa. Hän keskusteli tutkijoiden ja Lapissa noina aikoina eläneiden kanssa. Lappilaisten kirjailijoiden teoksia kahlatessa vastaan tuli myös Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia . Siinä jääkärieversti Oiva Willamon kanssa naimisissa ollut kirjailija purkaa kokemuksiaan perhehelvetistä. Kariniemen elämäntarinan myötä löytyivät romaanin muut suuret teemat: perheväkivalta ja naisen selviytyminen. Tarina on raju, niin kuin Liksomin tarinat tapaavat olla. Hänen henkilöhahmonsa ovat usein jollain tapaa äärimmäisiä. Kritiikeissä onkin joskus kyselty, eikö hän näe arkisissa tarinoissa ja tilanteissa mitään kertomisen arvoista. Liksom sanoo, että äärimmäiset hahmot kiehtovat häntä enemmän kuin pliisut, koska ne kertovat ihmisestä enemmän. Ne paljastavat enemmän siitä, mihin ihminen kykenee – hyvässä ja pahassa. –Jokaisessa elää hyvä ja paha ja kaikki siltä väliltä. Meillä kaikilla on kasvatuksen ja sivistyksen antama pintakerros, mutta kun kenet tahansa meistä heitetään äärimmäiseen tilanteeseen, vaikka uppoavaan Estoniaan, ketkä sieltä selviävät: keski-ikäiset vahvat miehet, koska he rynnivät muiden yli. –Viimeisten seitsemänkymmenen tai sadantuhannen vuoden aikana ihminen ei ole juuri muuttunut. Kaikki ne perusreaktiot, jotka ovat olleet meillä satatuhatta vuotta, ovat meillä edelleen. Everstinnassa rajun tarinan vastinparina toimii kieli. Romaani on kirjoitettu meänkielellä. Liksomin mukaan tarina lähti kuin itsestään tulemaan meänkielisenä monologina. –Meänkielen ilmaisuvoima on hyvin verevä, ja se sopi tarinaan. Se on verevä mutta pehmeä, sovitteleva kieli. Se on myös se kieli, jonka Ylitorniolla syntynyt Liksom ensimmäiseksi oppi. Yleiskielen hän opetteli vasta lähdettyään viisitoistavuotiaana lukioon Rovaniemelle. Siihen asti hän kirjoitti meänkielellä kouluaineetkin. Lapsuudenkodin antia on myös Liksomin kyky kertoa tarinoita. Hän on siinä mielessä merkillinen kirjailija, että kirjat eivät kiinnostaneet häntä lapsena ollenkaan. Sen sijaan suullinen perinne oli kotona vahva. –Naapurissa asui vanhempi mies, joka oli ilmiömäinen kertoja, aivan uskomattoman tarkka ja elävä. Hän oli metsuri, ja kun hän jäi eläkkeelle, hän saattoi kertoa tuntitolkulla metsätyömaista, joilla oli työskennellyt. Hän osasi kuvata kaiken ihan suvereenilla tavalla, hevosia myöten. Ne olivat aina kertomusten keskiössä. Sen lisäksi, että osaa kertoa tarinoita, täytyy myös löytää niiden aiheet. Liksomin ystävä, filosofi Esa Saarinen sanoi 1990-luvun alussa City -lehden haastattelussa, että Liksom pystyy "liikkumaan sellaisissa yhteiskunnan kerroksissa, joissa kukaan muu ei pysty liikkumaan". –Olen perinyt isän luonteen. Isä oli kiinnostunut kaikesta, ja hän tunsi hirveän paljon ihmisiä Lapista. Olen nuorin lapsi ja olin paljon hänen mukanaan, Liksom sanoo. Kontaktipinta on laajentunut luontevasti ulkomailla asuessa. Liksom on asunut esimerkiksi Kööpenhaminan vapaakaupungissa Christianiassa, Pariisissa ja Moskovassa. Hän on työskennellyt muun muassa myyjänä, tiskaajana ja saunanlämmittäjänä. –Mitä laajempi kosketuspinta todellisuuteen on, sen parempi. Nykyisin Liksom asuu Helsingissä. Edelleen hän matkustaa paljon, usein työn merkeissä. Vuoden sisällä kirjatilaisuudet ja näyttelyt ovat vieneet hänet esimerkiksi Trans-Siperian junamatkalle, toiselle junareissulle Yhdysvaltojen halki sekä Brasiliaan. Matkustaminen asettaa Liksomin mielestä asiat mittasuhteisiinsa. Se opettaa arvostamaan hyvinvointivaltiota, joka on maailmassa todellinen poikkeus. –Toisaalta kun matkustaa, tajuaa myös, että muualla ei ole sellaisia ongelmia, joita meillä on. Yksi tämän ajan pahimpia ongelmia on yksinäisyys. Lasten yksinäisyys, nuorten yksinäisyys, aikuisten yksinäisyys, vanhusten yksinäisyys. Se on karmeinta, mitä olemme pystyneet luomaan. Vaikka Liksom on pikkuhiljaa tullut enemmän esille, taiteilijanimi on ja pysyy. Nimeen ei Liksomin mukaan koskaan ole liittynyt mitään syvällistä sanomaa. Kun hän 1980-luvulla asui kommuunissa, jossa oli paljon suomenruotsalaisia, alati hoettu liksom-sana tarttui korvaan. Rosa taas rimmasi sen kanssa hyvin yhteen. –Se myös toimii hyvin ulkomailla. Siellä luullaan, että se on oikea nimeni. Taiteilijanimen ottamista Liksom pitää parhaana keksintönään koskaan. Esikoisteoksensa aikoihin hän ei suinkaan ollut itsevarma taiteilija vaan ujo ja arka parikymppinen, jonka piti alun perin ryhtyä kehitysmaatutkijaksi ja kirjoittaa siinä rinnalla. Tie valitsi hänet eikä toisinpäin. –Kiitän itseäni siitä, että tajusin ottaa pseudonyymin. Se suojasi minua hyvin, ja sain sen avulla todella pitkän ajan kypsyä rauhassa. Kirjailija ja kuvataiteilija. Oikealta nimeltään Anni Ylävaara. Syntynyt Ylitorniolla 1958. Asuu nykyisin Helsingissä. Opiskellut antropologiaa ja yhteiskuntatieteitä Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Moskovassa. Laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa novelleja, romaaneja, maalauksia, sarjakuvia, näytelmiä, monologeja ja elokuvakäsikirjoituksia. Esikoisteos Yhden yön pysäkki ilmestyi 1985. Finlandia-palkinto vuonna 2011 romaanista Hytti nro 6. Rupesi lukemaan kirjoja vasta aikuisiällä, nykyisin intohimoinen lukija. Suosikkikirjailijoita Herta Müller, Annie Proulx ja Vladimir Sorokin. Harrastaa taijia. "Toivon, että me humanistit pidämme pintamme päänkatkojien edessä. Enkä tarkoita nyt terroristeja."