Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Harjavallan sairaala oli Kristiina Puolakan lapsuuden pihamaa ja aikuisuuden työmaa: Lapsuusaika kasvatti minut ajattelemaan, että ihmiset ovat samanarvoisia.

Kurkkarintien varressa Luvian Kuivalahdella aistii syksyn. Mereltä puhaltaa kylmä pohjoistuuli saaden kulkijan nostamaan kauluksia pystyyn. Harjavallan sairaalan henkilökunnan kesäpaikan, Kesäkoti Kurkkarin, pihalla vastaan tulee hymyilevät kasvot. Ylihoitaja Kristiina Puolakka kättelee ja toivottaa tulijat mökin lämpöön. –En muista tarkkaan milloin tämä paikka on sairaalalle hankittu, mutta ainakin 80-luvulta asti tämä on ollut käytössä. Tämä on tarkoitettu sairaalan kerhon jäsenille, eli työntekijöille ja heidän perheilleen, Kristiina Puolakka kertoo. Harjavallan sairaala on ollut osa Kristiina Puolakan elämää lapsuudesta asti. Hänen äitinsä työskenteli sairaalassa sosiaalihoitajana ja myöhemmin esimiestehtävissä. –Sairaalan alueella asuin varhaislapsuuden ja sitten vähän isompana tyttönä, parin sadan metrin päässä sairaalasta radan toisella puolen. Harjavallan sairaala liittyy kyllä elämääni hyvin vahvasti lapsuudesta näihin päiviin asti, hän kertoo. Psykiatrisiin sairaaloihin ja mielenterveyspotilaisiin liittyy paljon ennakkoluuloja. Lapsuus Harjavallan sairaalan pihapiirissä hoitajineen ja potilaineen voi äkkiseltään kuulostaa oudolta, jopa pelottavalta. –Sitä se ei kuitenkaan ollut. Siihen aikaan sairaalahoito kesti kauemmin, kuin tänä päivänä ja potilaat tulivat tutuiksi. Potilaat, jotka ulkoilivat ja olivat pihatöissä sairaalassa, olivat jo viipyneet sairaalassa pitkään, Kristiina Puolakka kertoo. Hän jatkaa, että koulukaverit kyllä saattoivat pitää sairaalaa pelottavana paikkana ja jopa pelkäsivät pyöräillä siitä ohi. –Koen, että lapsuusaika kasvatti minusta jo pienenä ihmisen, joka osaa tulla erilasten ihmisten kanssa toimeen. Sellaiseen tasavertaisuuden ajatusmaailmaan, että me kaikki olemme samanarvoisia, Kristiina Puolakka pohtii. Kuusikymmentäluvulla potilaat tekivät Harjavallan sairaalassa paljon pihatöitä ja pieni tyttö tutustui pihapiirin ihmisiin avoimin mielin. 60-luvun loppupuolella työterapia oli suosittu hoitomenetelmä ja pihatöissäkin oli paljon ihmisiä. –Minuun suhtauduttiin aina todella mukavasti. Siihen aikaan potilaina oli myös kehitysvammaisia. Muistan Hilkka-nimisen lievästi kehitysvammaisen potilaan, joka tykkäsi minusta kovasti. Sain häneltä nuken, joka oli tallessa vielä vuosikaudet, Kristiina Puolakka muistelee. Potilaat olivat Puolakan lapsuuden perheen elämässä mukana päivittäisessä arjessa. –Pianotunteja minulle piti yksi sairaalan potilaista ja muistan, että perheessämme kävi potilaita myös lastenhoitoapuna, hän kertoo. Tapa ottaa potilaita lastenhoitoavuksi tai vaikka pitämään pianotunteja oli osa kuntoutusta, jossa potilaan oman osaamisen ja erilaisiin tehtäviin osallistumisen tärkeyttä esiin tuomalla parantumista voitiin tukea. Sairaalan ympäristössä asui paljon lapsiperheitä ja tuohon aikaan yhteisöllisyys alueen asukkaiden kesken oli suurta. –Oli paljon kavereita ja sairaalan kerho järjesti hiihtokilpailuja ja muuta ohjelmaa lapsiperheille. Se oli oma tiivis yhteisönsä, joka katsoi omiensa perään, hän kertoo. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Mikä sitten sai sairaalan ympäristössä varttuneen nuoren seuraamaan äitinsä jalanjälkiä? –Aivan alkuun kirjat, siis fiktiiviset romaanit, joissa käsiteltiin psykiatriaa. Ne olivat oikeastaan äitini kirjoja joita luin ja tekivät suuren vaikutuksen. Ihmisen mieli on niin monimutkainen ja arvoitus meille jokaiselle itsellemmekin, sen kiehtovuus sai alkamaan tälle alalle, Kristiina Puolakka sanoo. Vuonna 1903 perustettu Harjavallan sairaala tulee tiensä päähän vuoteen 2021 mennessä, psykiatrisen sairaalahoidon siirtyessä Poriin. Harjavallassa päättyy pitkä matka suomalaisen psykiatrisen hoidon historiaa, Nyt on loppumassa myös Kristiina Puolakan matka mielenterveyshoidon puolella. Hän siirtyy kehittämisylihoitajan tehtäviin, joka ei ole psykiatrian virka. Uudet tehtävät ovat tosin määräaikaisia ja tulevasta ei vielä tiedä. –Kyllä se haikealta tuntuu. Juuri sairaalan huutokaupassa muistelin, että tuossa oli lapsuuden leikkikenttä ja tuolta talouspäällikön kukkapenkistä keräsin äidille narsisseja. Sairaalan kaunis pihapiiri onkin ainutlaatuisen hieno ympäristö hoitopaikalle, hän miettii. Kristiina Puolakka jatkaa, että psykiatrisen hoidon siirtyminen Poriin on silti hyvä asia. Mielenterveyssairaudet saadaan näin tasavertaisiksi ja tavallaan saman katon alle muiden sairauksien hoidon kanssa. Mielenterveyshoito ja sairaalaelämä ovat muuttuneet Kristiina Puolakan uran ja elämän varrella paljon. Myös asenteet mielen järkkymistä kohtaan muuttuvat hiljalleen. –Mielenterveysongelmista uskalletaan jo puhua avoimesti. Silti mielisairaus ja sen hoitaminen kärsii yhä tietynlaisesta pelosta ja häpeästä. Suunta asenteissa on selvästi parempaan, Kristiina Puolakka miettii. Suuri muutos psykiatrisessa hoidossa viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana on lääkityksen kehittyminen ja sairaalahoitojaksojen lyheneminen. –Ennen lääkitys näkyi päällepäin, potilaasta saattoi tulla hidas tai jäykkä liikkumaan. Nyt lääkitys ei näy ulospäin. Sairaalajaksot kestävät nykyään yleensä pari viikkoa. Populaarikulttuuri; elokuvat ja tv-sarjat, luovat edelleen hyvin synkkää ja epätodellista mielikuvaa mielisairaaloista. Se tietysti kuuluu draamalliseen fiktioon, mutta Kristiina Puolakan mielestä olisi hyvä lisätä tietoutta psykiatrisen hoidon arjesta, jotta leimautuminen ja häpeä vähenisivät. Palataan lopuksi vielä lapsuuteen ja elämään sairaalan pihapiirissä. Mikä on jäänyt vahvimpana mielikuvana mieleen lapsuudesta sairaalan alueella? –Sairaalan kanttiini, josta sai välillä käydä ostamassa lakua ja juttelemassa ihmisille, Kristiina Puolakka muistelee