Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tulospalvelu Satakunta Tähtijutut Urheilu Näköislehti Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Äiti on jo haettava baarista

Uskallanko kertoa? Saako niin tehdä? Mitä siitä seuraa? Ani Kellomäki oli jakanut blogissaan elämänsä käänteitä, mutta nyt häntä pelotti. Kellomäki aikoi kertoa nuoruudestaan, niistä vuosista, jolloin äiti joi hänen mielestään liikaa. –Ajattelin olevani ainoa, jolla vielä vuosikymmeniä lapsuuden jälkeen on niin sysimustia ajatuksia, hän sanoo. Marraskuussa 2014 Kellomäki julkaisi kirjoituksen otsikolla "Pitää pystyä puhumaan". –Tunsin, että hyppäsin syvään kaivoon. Salaisuuden paljastaminen kannatti, sillä Kellomäki huomasi, ettei hän todellakaan ole ainoa kosteikossa kasvanut. Palautevyöry oli hurja, ja ihmiset alkoivat kertoa Kellomäelle tarinoitaan. Niitä tuli satoja. –Naisia ja miehiä, aivan kaikenikäisiä. Tuntui liikuttavalta, että niin monet halusivat kertoa minulle herkimmät kokemuksensa. Kellomäen tuore tietokirja Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta kertoo perheistä, joissa lapsi jää aina toiseksi alkoholille. –Kuulostaa ehkä juhlalliselta, mutta tämä on kirja, joka minun piti tehdä. Ei voi olla niin, että vain myönteisistä lapsuuskokemuksista saisi puhua. Kirjan kertomuksissa lapset etsivät äitiä baarista, koska tämän pitäisi mennä seuraavana aamuna töihin. Koulun lappuun ei saa allekirjoitusta tänään – ehkäpä sitten huomenna. Nämä lapset tietävät, että pulloja palauttamalla saa ruokarahaa. Heille on selvää, ettei kavereita tuoda kotiin. Koulun kevätjuhlissa ei nähdä heidän vanhempiaan. –Liikaa juovan vanhemman lapsista tulee pikkuaikuisia, selviytymisen mestareita. He osaavat nuorella iällä kokata, siivota ja huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, Kellomäki kertoo. Perheissä voi tapahtua yllättäviä ja absurdeja asioita. Äiti herää päiväunilta ja leikkaa sohvatyynyä luullessaan sitä leiväksi. Kun isän vieroitushoito loppuu, tämä juhlistaa asiaa kuohuviinillä. –Lapsen pitää olla hiljaa ja rauhallinen, eikä hän saa vaatia mitään. Muuten on tuhma. Ani Kellomäki sanoo, ettei hän olisi rohjennut tehdä kirjaa nuorempana. Miksi hän teki sen juuri nyt? –Lapseni ovat teini-ikäisiä, ja mieleen alkoi tulla muistoja omasta lapsuudesta. Samanikäisenä elin itse arkea, johon kuului äidin juominen. Kellomäen vanhemmat erosivat, kun hän oli 12-vuotias. Sitä ennen kolmelapsinen perhe eli aivan tavallista elämää ja teki kivoja asioita yhdessä. –Sitten kotiin tuli painostava tyhjyys, paksu sakea ilma, jossa oli jotain pelottavaa. Lähdin kouluun mielelläni, mutta tullessani jännitin, mitä oven takana odottaa. Hiljaa kulkeminen, pullojen kaatelu viemäriin ja loputon myötäily ovat Kellomäelle tuttua puuhaa. –Ajattelin, että olen reipas, niin äidillä on helpompaa. Kävihän hän kuitenkin töissä ja varmaan ansaitsi rentoutusta. Kellomäki sanoo itsekin vähätelleensä tilannetta. –Saatoin mainita asiasta kierrellen tyyliin, että "äitihän on minulle rakas, mutta viime aikoina on ollut hieman hankalaa...", hän sanoo. Monet lapset pohtivat tälläkin hetkellä sitä, mitä kotona tapahtuu. Olenko ainoa? Onko tämä ok? Miksi hävettää ja on turvaton olo? –Kannattaa vierailla esimerkiksi Varjomaailma-sivustolla. Sieltä näkee saman kokeneiden tarinoita ja saa aikuisen apua, Ani Kellomäki kehottaa. –Tälläkin hetkellä 65 000–70 000 lapsella on ainakin yksi päihdeongelmainen vanhempi. Se on noin kuusi prosenttia kaikista alaikäisistä, hän sanoo. Kellomäki tietää, että moni lapsi palaa kesälomalta väsyneenä kouluun. –Voimat eivät ole kuluneet lomareissuilla vaan kostean perheen arjen pyörittämisessä. Kellomäki ei puhu ainoastaan alkoholisteista. –Liikaa juovat vanhemmat eivät yleensä ole ihmisiä, joilla on alkoholismisairauden diagnoosi. Kellomäen mukaan on valtava ero siinä, kuinka kauan lapsi on kokenut vanhemman liikajuomista. Jos syntyy liikaa juovaan perheeseen, ei voi tietää toisenlaista elämää olevankaan. Aikuisesta muutama kriisivuosi tuntuu hetkeltä, mutta lapsen elämässä se on pitkä aika, Kellomäki muistuttaa. Usein lapsi syyttää tilanteesta itseään: Jos olisin kiltimpi, vanhemmalla ei olisi niin rankkaa eikä hänen tarvitsisi juoda. Vanhempi lapsi osaa paremmin käsittää juomisen taustat, jos se on alkanut vaikkapa erosta tai irtisanomisesta. –Lapsi ei voi tietää, jatkuuko vanhemman juominen viikon, vuoden, viisi vuotta vai ikuisesti. Kun tilanne jatkuu, siitä tulee perheen normaali. Silti usein kysytään, miksi et kertonut. Jotkut Kellomäen kirjan ihmisistä eivät ole saaneet apua, vaikka ovat kertoneet. –On kohtuutonta laittaa avun etsimisen taakka lapselle. Puuttuminen on aina aikuisen tehtävä. Kellomäki muutti pois äidin luota 16-vuotiaana. –Lähdin opiskelijakommuuniin, koska minusta tuntui, että isän luokse muuttaminen olisi ollut teko äitiä vastaan. Arjen pyörittäminen oli kuitenkin niin raskasta, että muutin lopulta isälle. Kostea tausta ei määritä sitä, millainen lapsesta tulee aikuisena, sanoo Ani Kellomäki. –Elämä ei ole tuhoon tuomittua, vaikka joku niin väittäisi. Tietyt jäljet se kuitenkin jättää. Moni kaipaa aikuisenakin elämäänsä draamaa ja jännitystä ja hakeutuu töihin pelastustehtäviin, kiperiin sosiaalitöihin tai kriisialueille. Kellomäki on käynyt terapiassa ja tapaa edelleen viikoittain vertaistukiryhmän jäseniä. Hän sanoo olevansa katastrofalisti, joka näkee kaikkialla vaaroja, riskejä ja uhkia. –Kun perhe iloitsee tulevasta matkasta, minä olen selvittämässä, millä todennäköisyydellä lentokone putoaa ja onko kohteessa myrkkyhämähäkkejä. Matkustajana hän ei uskalla nukahtaa autoon, koska juuri hänen täytyy pitää hirvet metsän puolella. –Tunnen olevani kaikesta vastuussa. Nykyään tiedän, että sen aiheuttaa jatkuva hälytystila, jonka alkuperä on pelko. Tosihädässä päälle saattaa iskeä kiltteys. –Kun muutama vuosi sitten ajoin moottoritieltä ulos, mietin hetken, voinko vaivata hätäkeskusta. Ihmisten lähettämissä tarinoissa on monenlaisia loppuja. Jotkut nielevät kokemansa ja pitävät vanhempaansa ainakin muodollista yhteyttä. Alkoholin liikakäytön seuraukset voivat kaikista osapuolista tuntua niin musertavilta, ettei niitä haluta ottaa esiin ollenkaan. –Yleinen ajatus on, ettei vanhempien virheistä saa puhua. Niistä saa puhua korkeintaan silloin, kun he ovat kuolleita. Minusta on aika myöhäistä avata suu vasta 70-vuotiaana, Kellomäki sanoo. Joskus vanhempi katuu aidosti tapahtunutta ja antaa tilaa lapsen pahalle ololle. –Silloin väleistä voi tulla hyvinkin lämpimät. Valitettavasti tämä vaikuttaa olevan harvinaista. –Ihmisillä on usein vilpitön halu selvittää asiat vanhempansa kanssa. Portti sovintoon pidetään auki pitkään, niin pitkään, ettei vanhempi sitä uskoisikaan. Traagisimpia ovat kohtalot, joissa huoltosuhde jää päälle ja lapsi tuntee aikuisenakin olevansa vastuussa liikaa juovista vanhemmistaan. –On surullista, jos lapsi ei kokemansa jälkeen uskalla perustaa omaa perhettä. Kellomäki sanoo itse roikkuneensa pitkään fantasiassa. Keittiön pöydän äärellä puhutaan äidin kanssa asiat halki ja kaikki on taas hyvin. Todellisuudessa mitään yhteyttä ei ole ollut vuosiin. –Itselle on hyvä antaa armoa. Anteeksi antaminen ei ole välttämätöntä. Ihmisen kannattaa kuitenkin tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa, jotta hän ei siirtäisi ongelmia omille lapsilleen. Kellomäen elämässä onkin paljon hyviä arjen asioita: yhdessä syömistä, sieni- ja marjaretkiä ja rintamamiestalon remontointia. 40-vuotias toimittaja-käsikirjoittaja ja yrittäjä. Syntynyt Helsingissä, asuu Hämeenlinnassa. Kirjoittaa Kokovartalofiilis-blogia. Vanhempien liikajuomisesta kertova tietokirja Kosteusvaurioita (Atena) ilmestyi torstaina. Perhe: mies ja kaksi teini-ikäistä lasta. Harrastukset: potkunyrkkeily, tanssi, lukeminen ja luonnossa liikkuminen. "Ei voi olla niin, että vain myönteisistä lapsuuskokemuksista saisi puhua." Ani Kellomäki