Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Lukemisto Porilaine Kulttuuri

Monel tutul murremimmil, Heli Laaksosel o ilmekkäit mettärunoi tutul murtel

Kirja t Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi. WSOY 2019. 98 s. Raumal nykysi asuva Heli Laaksonen (s. 1972) o monel tuttu murremimmi. Hää äskettän julkas uus kirja Aurinko. Porkkana. Vesi. jok o tarkoitet aikusil lukijol. Opus o täyn murrerunoi, päällisi puali tos kommee opus onki, oranssi kans (viäl kova) ja kaik. Laaksone pakinoi tosi hyvi. Jonki verra on kyl kiäl tasotet sin normaalimp suunt. Uuskaupunki-Laitila murteel Laaksone ite tai joku muu naine kävele länssuomalaises mettäs ja samal kovi mietti kaikke mik liikku tai o paikol. Metsä laitta naise vere liikkel, kiihryttä vauhti ja herättä ties mit tuntei. Tää naine juttele omaisel, jok assuu järve toisel pual: tän pualel ei sul o assiita arvaamatont jäät pitki. Olla suosiol vastarannoil, tapahtu talvel mit tahans. Nii pal mä väli ihmettel Laaksose murresanoi, niit piisa kui Kroisoksel: ”Mul riittä / ko saan kaukka kattel pihapuuhias. / Lauantaisaun, savu o suora ja korkkia, / kannat puit ja vett ja sytytät lyhryi. // Mul riittä / et olet mailmankirjois / ja senki jälkke, ko et enä siäl, / olet kirkonkirjois tuhanne vuat / ja syrämienkirjois / ain.” (s. 19) Laaksose naine näkke moni asia vinos. Säkkeis ei silt hehku tuomiotuli vaa syvällisemp kieroure hyväksynt. Ihmine ol luonno osa ja tasavertane muire eliöire kans. Tän ku oivaltta, ihmine löytä tasapaino ympäröivä luonno kans. Välil se jok puhhuu kuule tukkireka ajava mettää ja vievä kauhia lasti koivui ja kuusi jonneki jalostettavaks. Hää yrittä ol kiintymät puihi, mut pahhaa tekke puire kaato. Naapur vaistoo millai asia o ja lohrutta, että kyl puit kasva uuresta, vaik vähä aikka se vaatis. Mä nii pal tykkäsi hauskast huumorist. Se kyl riissu aseist semmosenki lukija, joll o pipo kireel ja nuttura niin tiukal et silmist otta. Yhres runos kattella vanha luokkakuva kaverei läpi. Muistoi kui sirpalei, ne elele omaa elämääns. Millai mahta kaikil kuuluu, osast naine jottai tietääki. Monest painetta kui viimest päivä ja mutka suoraks. Laaksose hullu naine saatta sytyt nurmikol kulovalkia, vaik joku just varotti rarios mettäpalovaarast. Sit piha vanha honka o tullut ikäns päähän ja pistet nuri, nii tää sama naine surre sit kuin omma poikka tai tytärt! Eik siin viäl kaik. Joskus tää kuvittel, et mettä eliko ja kasvi ol muutenki ku ihmise, siis samallaisii olioit. Kyl mää nii pal nauro runnoo jonk nimi o Kaatajaise . Siin naine mennee kaata huanos paikas ollut koivu. Puu sit alkka tehrä naismetsuril temppui: riisu huivi pääst, levittä hiukset auki, repäisse saappa jalast. Kun koivu alkka muutenki lääppi, naine nosta kauhee parku mettäl koivu käytöshäiriöst. Mettä siihe vasta, että koivu o sulhasmiäs, juur naimissi menos! Mää tei Laaksose kirja kans sillee ku sunki kannatta: lui mont runnoo ääne. Kyl se paljo aukas pinnast ja siält alt. Päässe sillai kiin siit mit runomimmi oikiast tarkotti. Niinku siitäkki runost, jok o päätynny kirja kantte. Sehä kerto jänikse mailmakatsomuksest ihmise sijast: ”Ota täst tämä mun / lyhkäne siliä jänekse järk / jätä mul sun / mutkikas kulmikas ihmismiäl.” (s. 91)