Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Tähtijutut Ajanviete Näköislehti Satakunta Urheilu Porilaine Kulttuuri

Kaksi näyttelyä Raumalla tuovat uuden näkökulman siirtolaisuuteen: Tältä tuntuu, kun joutuu jättämään kotinsa iäksi

Kaksi uutta näyttelyä Rauman taidemuseossa käsittelevät luovutettua Karjalaa, sotahistoriaa ja evakkotaivalta tuoreesta näkökulmasta. Vaikka aiheena ovat Karjalan evakot, kodin jättämisen tunne on sama siirtolaisilla eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Näyttelyissä aihetta käsitellään valokuvin, muistoesinein, sarjakuvaoriginaalien, musiikin ja äänimaisemien kautta. Kun kuvataiteilija Hanneriina Moisseinen ja valokuvaaja Hanna Koikkalainen pitivät ensimmäiset näyttelynsä tästä aiheesta, he kuvittelivat käsittelevänsä aihetta, joka ei ole ajankohtainen eikä nykytaiteessa erityisen pinnalla. Vuosi oli 2015. Sitten yhteiskunnallinen tilanne muuttui, ja kaikki puhuivat yhtäkkiä ihmisistä, joita tuli Suomeen rajanylityspaikkojen kautta. Karjalaisten evakkotaival rinnastui nykyajan pakolaisiin. – Olemmeko oppineet mitään? Voisimmeko tuntea empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joutuneet pakon edessä lähtemään kotoaan? Moisseinen kysyy. Moisseinen palkittiin sarjakuvataiteen valtionpalkinnolla teoksestaan Kannas . Raumalle hän rakensi installaation sarjakuvan alkuperäisistä piirroksista. Kannasta luodessaan hän halusi tuoda uuden näkökulman sotaan. Hän valitsi päähenkilöikseen lehmistä huolehtivan 17-vuotiaan Marian, järkensä menettäneen rintamakarkurin Auvon – ja lehmät. – Ihan tarkoituksella olen valinnut sotasarjakuvalle mahdollisimman epätyypilliset päähenkilöt. Jos sotakirjallisuudessa on kaikuja sotapropagandasta, niin sotasarjakuva on vieläkin karrikoidumpaa. Korkeajännitys-tyyppiset sarjakuvat ovat mielestäni järkyttäviä katsantonsa kapeudessa, Moisseinen sanoo. Häntä ilahduttaa se, että historiankirjoitus on viime aikoina muuttunut aiempaa mielenkiintoisemmaksi. Voittajien ja sankarien lisäksi esiin nousevat mikrohistorialliset kertomukset, ja kuva menneisyydestä monipuolistuu. Moisseisen sarjakuvassa ja installaatiossa esiin nousee myös ihmisten ja eläinten keskinäinen huolenpito. 1940-luvun ihmisille eläimillä oli suuri merkitys. Suuri osa evakuoiduista oli pientilallisia, jotka elivät maataloudesta ja nimesivät kaikki eläimensä. – Suhde eläimiin oli nykyaikaa suorempi ja läheisempi. Nykyään näemme enemmän kuvia eläimistä kuin oikeita eläimiä. Ajattelin, että sarjakuva, jossa eläimet ovat isossa roolissa, voi avata sodasta jotakin uutta nykylukijalle, Moisseinen kertoo. Valokuvataiteilija Hanna Koikkalaista kiinnosti erityisesti, millainen on se hetki, kun ihminen joutuu pakenemaan kotoaan. Jotkut joutuivat lähtemään Karjalasta juosten ja jättämään taakseen kaiken, leivätkin uuniin. Toiset saivat pari viikkoa varoitusaikaa ja ehtivät pakata mukaan tärkeimmät tavaransa. Koikkalainen vertaa näyttelynsä olevan kuin seinille ripustettu dokumenttielokuva. Hän on tuonut näyttelyyn valokuvien lisäksi muun muassa listoja evakkojen jälkeen jättämästä omaisuudesta. Karjan ja huonekalujen lisäksi evakot ovat listanneet menetetyiksi työkaluja, vaatteita, astioita ja ruokatavaroita. Listat taakse jätetyistä kuokista, haravista ja punajuurikiloista auttavat ymmärtämään kotitilan jättämiseen liittynyttä arkea. Näyttelyssä on kuvia ja muuta aineistoa on etenkin Suistamon alueelta. Rauman näyttelyä varten Koikkalainen kuvasi ja keräsi lisää aineistoa Räisälästä ja Koivistolta, koska niiltä paikkakunnilta on siirretty evakkoja Raumalle. Koikkalainen haastatteli näyttelyä varten Karjalan evakkoja. Muistot kodin jättämisestä olivat luonnollisesti haikeita. Haastatellut olivat joutuneet lähtemään Karjalasta lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Koikkalaisen mieleen jäivät haastatelluista erityisesti Aili Pöyhönen ja hänen Sylvi-sisarensa, jotka lauloivat hänelle lauluja karjalan kielellä. Toinen sisaruksista oli kävellyt lehmien kanssa pitkän matkan Suistamolta Hankasalmelle Keski-Suomeen. – Koska he olivat nuoria, he kokivat lähdön myös seikkailuna. Heillä oli hyvin reipas asenne: eteenpäin mennään, ei jäädä märehtimään. Toivoisin itse saavuttavani sellaisen asenteen kaikissa vaikeuksissa, Koikkalainen toteaa. Hän kuuli evakoilta paljon eläväisiä tarinoita Suistamolta, mutta matkustettuaan paikan päälle hän kohtasi hylättyjä kyliä, joissa ei ole enää jäljellä talojakaan. Hänen valokuvansa nostavat esiin tätä ristiriitaa. Koikkalainen tulosti pulloihin kuvia Suistamon järvistä ja keräsi niihin kunkin järven vettä. Tällä teoksella hän viittaa alueelta kuljetettuihin muistoihin. Vanhalla kotipaikallaan vierailleet ovat tuoneet usein mukanaan jonkin muiston: kasvin kuivattavaksi, hiekkaa, kiviä tai kotikaivon vettä. – Se muuttuu heillä kuin pyhäksi asiaksi. Kotiseutua halutaan tällä tavalla pitää mukana uudella paikkakunnalla. Mielestäni siinä on jotain todella kaunista, inhimillistä ja hienoa. Jokin toisesta näkökulmasta täysin arvoton nousee heille erittäin tärkeäksi, Koikkalainen sanoo. Näyttelyssä näkyy myös sota-ajan propaganda. Lauraliisa Pitkäsen evakkoon lähdöstä kuvattiin nostalginen kuvasarja, jossa nuori nainen keräsi ensin kukkasia niityllä ja lastasi siteen tavaroita hevoskärryyn. Hanneriina Moisseinen puhuu siitä, miten Karjalan evakkojen asuttamisesta tehtiin suuri menestystarina, joka oli sekin osaksi propagandaa. Evakkoja ei otettu kaikkialla ystävällisesti vastaan, ei etenkään Pohjanmaalla ja Länsi-Suomessa. Erityisesti ortodokseja haukuttiin myös Itä-Suomessa. – Monet muuttivat pois alueilta, joille heidät oli alunperin asutettu, jos kohtelu oli niin tylyä, ettei siellä pystynyt olemaan. Hanneriina Moisseinen: Kannas 25.1.–22.3. ja Hanna Koikkalainen: Lakkautettu kylä 25.1.–10.5. Rauman taidemuseossa.