Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Tarjousten perässä pyöräillyt isäni olisi nyt hallituksen kauhu, vain yksi asia saisi hänet lopettamaan tuntikausien ”piipahtelut”

Milloinkahan rautakaupat menevät kiinni koronan vuoksi? Ajatuksiini vajonneena lausahdin näin taannoin kauppamatkalla, kun auto ei kääntynytkään tutussa risteyksessä. Omasta mielestäni osuin jälleen kerran asian ytimeen. Mutta olisittepa nähneet ratin takana istuvan puolisoni ilmeen. Olen aina pitänyt itseäni perusterveenä seniorina. Nyt ratin takana oltiin ilmeisesti toista mieltä. Siis tarjoustalikko, sähköllä toimiva viimeistelynaulain ja porakoneeseen kiinnitettävä kätevä vessaharjako tässä epidemia-aallossa nyt ne tärkeimmät asiat ovat? No eivät tietenkään ole, mutta ihminen on tapojensa vanki. Minun tapoihini kuuluu piipahdella rautakaupoissa. Monen yli 70-vuotiaan tapoihin kuuluu käydä kaffeella rouva- tai herraseurassa. Uskon, että juuri tämän vuoksi senioreiden on vaikea pysyä kotipiirissä. Eivät he kaikki piipahtele kauppakeskuksissa uhmatakseen hallitusta. Niin sanottuihin kiellettyihin paikkoihin vain tulee piipahdettua ikään kuin vahingossa. Jos isäni vielä eläisi, hän olisi vahingossa piipahtelija ja vielä sitä pahinta laatua. Isä piipahteli ympäri Kemiä noin kolme kertaa päivässä. Hän istahti anoppinsa vanhan naistenpyörän satulaan ja polkaisi kohti tarjouksia. Vauhdista ja toistokerroista päätellen niitä riitti. Kun Suomessa riehui hongkongilainen influenssa, olin noin 10-vuotias. En muista influenssan mitenkään hillinneen isä-Tapsan vauhtia. Nyt isän pyörästä pitäisi vähintäänkin ottaa ilmat ja jarrut pois. Joko tai ei riittäisi, sillä hänelle oli kertynyt kosolti kokemusta myös jarruttomalla vaihdepyörällä ajamisesta. Sitä paitsi tiukassa paikassa tosimies vetää vaikka vanteilla. Tartuntavaaraan isäni kohdalla olisi turha vedota. Hän alkaisi muistella nuoruutensa päiviä Muurolan keuhkotautiparantolassa. Isä passitettiin Muurolaan, koska häneltä repesi keuhko voimistelutunnilla ristiriipunnassa. Keuhko parani eikä tubi iskenyt. Flunssakaan ei ikihonkaan tarttunut. Isä nimittäin harrasti tahatonta jäissä uimista. Hän pulahti läpi Tornionjoen jään muutaman kerran talvessa. Silloinkin hermo piti. Perheessä kiertää tarina talvipulahduksesta, jota todistivat veljeni ja siskoni. – Olkaa ihan rauhassa, älkääkä tulko lähemmäksi. Isä nousee täältä ihan justiinsa, perheenpää rauhoitteli lumihangessa kauhuissaan seissyttä jälkikasvua. Otan mitä syvimmin osaa kaikkien niiden ahdinkoon, joilla on paimennettavana isäni kaltainen "tapsa". Lohtuna olkoon se, ettei täällä Satakunnassa piipahdella ihan samaan tyyliin kuin nuuskakairassa. Pohjoisessa piipahdus on suhteellinen käsite. Matkana se voi olla esimerkiksi 150 kilometriä. Ajan suhteen piipahdukseen saattaa mennä neljä, viisi tuntia. Aina löytyy joku kampiakseli tai jakopään hihna, jonka toimimattomuutta ihmetellessä kuluu ukkoporukassa tovi jo toinenkin. Mieleen tulee vain yksi keino, joka olisi pitänyt isäni aisoissa. Se on erikoistarjousten lopettaminen. Eihän tarjoushaukka nyt turhan takia pitkin kaupunkia pyöräile. Renkaat siinä vain kuluvat. Eikä niitäkään kaupassa ilmaiseksi jaella. Kriisiaikana pitää ajatella taloudellisesti. Nyt isän pyörästä pitäisi vähintäänkin ottaa ilmat ja jarrut pois. Joko tai ei riittäisi, sillä hänelle oli kertynyt kosolti kokemusta myös jarruttomalla vaihdepyörällä ajamisesta. Sitä paitsi tiukassa paikassa tosimies vetää vaikka vanteilla