Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Satakunta Koronavirus Live Urheilu Ajanviete Näköislehti Kulttuuri Porilaine Tähtijutut

Työelämälähtöiset opinpolut käyttöön

Kotimaa -lehden artikkelin mukaan yhdeksänvuotisen peruskoulun kustannus on noin 80 000 euroa henkilöä kohden. Luku perustui Kuntaliiton laskelmiin, jonka mukaan yhden lapsen yksi kouluvuosi maksaa yhteiskunnalle yhteensä 8 935 euroa. Ammattiosaamisen kehittämisyhdistys (AMKE) puolestaan oli laskenut ammatillisen peruskoulutuksen maksavan vuosittain yhteiskunnalle noin 10 500 euroa. Näin siis 12 vuoden koulutusputki maksaa yhteiskunnalle noin 110 000 euroa henkilöä kohden. Suomalainen yhteiskunta ”investoi” siis merkittävällä tavalla koulutukseen. Lisää rahaa ollaan taas laittamassa oikein roppakaupalla. Keinot vain näyttävät täysin sopimattomilta. Oppivelvollisuuden pidentäminen kun sopii varsin huonosti yhteen tämän päivän työelämävaatimusten kanssa. Sen sijaan oppivelvollisuusaikaa tulisi lyhentää ja rinnalle tulisi ottaa uudenlaisia työelämälähtöisiä koulutusinstrumentteja, joiden avulla yritykset saisivat koulutettua nopeammin ja edullisemmin uusia osaajia palvelukseensa. Muistan kun 2000-luvun taitteen jälkeen käytiin laajaa keskustelua ammatillisen koulutuksen laadusta ja määrästä. Silloin laskettiin, että useiden teknisten ammattien oppiminen kestää noin 3 vuotta ja vie noin 450 opintotyöpäivää. Todettiin myös, että sähköasentajien koulutusta ei voi esimerkiksi siirtää työelämän vastuulle, koska fysiikan, matematiikan ja sähkötekniikan perusteiden ja käytännön taitojen omaksuminen on tehokkainta koulun tiloissa. Tämä vie parhaassakin tapauksessa noin 150 opintotyöpäivää ja vasta tämän päälle on sitten mahdollista rakentaa erilaisia työelämälähtöisiä oppimispolkuja, joiden puitteissa hankitaan ammatilliset metataidot, joita yritykset peräänkuuluttavat. Ammatillisen peruskoulutuksen ongelmana voidaan pitää myös lepsuja yläasteen arviointikäytäntöjä, joiden johdosta koulutukseen otetaan liiaksi ”armovitosen” saaneita opiskelijoita. Vielä 2000-luvun alkupuolella uusille opiskelijoille tehtiin erilaisia testejä, joissa arvioitiin esimerkiksi matemaattisia taitoja. Näihin osallistuivat muun muassa catering-alan, kauneudenhoitoalan, media-alan opiskelijat sekä luonnollisesti tekniikan aloille hyväksytyt ja yläasteelta päästötodistuksen saaneet tytöt ja pojat. Testien avulla haluttiin selvittää, miten hyvin yläasteen oppimäärä oli näiden henkilöiden hallussa. Tulokset olivat jo silloin paikoitellen kammottavia. Useimmilla ei ollut kunnon käsitystä korko- tai prosenttilaskuista ja peruslaskuosaaminenkin oli usein aivan luokatonta. Tämän perusteella monilla ei olisi ollut mitään asiaa toisen asteen ammatilliseen koulutukseen. Mutta yläasteen päästötodistuksen avulla sinne oli sitten haettu ja myös päästy. Oppivelvollisuuden pidentäminen ei korjaa näitä perustavanlaatuisia valuvikoja. Myös kouluissa toteutuu niin sanottu pareto-sääntö, jonka mukaan 20 prosenttia opiskelijoista vie 80 prosenttia opettajan ajasta. Osa oppijoista omaksuu asiat melkeinpä itsessään, jopa opetuksesta huolimatta, mikäli tähän annetaan sopiva tila ja aika. Opettajien aika kuluu armovitosten saajien preppaamisessa, osaamisvajeiden korjaamisessa, joka on usein syntynyt oppimispolkujen alussa. Mitä lisäarvoa oppivelvollisuuden pidentäminen tuo tälle 80 prosentille, josta suurin osa on jo omien sanojensa mukaan kyllästynyt lepsuun opiskelutahtiin ja joutenoloon koulun penkillä. Kirjoittaja on raumalainen filosofian tohtori ja kasvatustieteen tohtori