Ladataan
Pääaiheet Verokone 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Siäl o! Porilaisten kaunistelematon taidemarssi ei etene kiltteyden voimalla

Kuvataide Tos o! Valtavan virran varrelta. Porin Taiteilijaseura Rauman taidemuseossa 6. tammikuuta 2020 saakka. Tua noi ni — näillä sanoin on kerrankin lupa aloittaa taidearvio, vaikka Kokemäenjoen virtaavan veden varrelta ollaankin siirrytty satakuntalaisittain avarampiin maisemiin. Porilaiset ovat marssineet näyttävin elkein Rauman taidemuseoon tuoreine teoksineen. Kaikki seitsemäntoista taiteilijaa ovat Kuninkaankadulla kuin gotonaan. Marketta Hailan kuratoimassa ryhmänäyttelyssä ei nähdä pikkunättiä, vaan etelämpään on menty pollealla porilaisarroganssilla, anteeksi pyytelemättä. Naapurikaupungin sympaattinen taidekeskus luokin Taitelijaseuran teoksille hykerryttävän kontrastin. Tos o! on kuin sormennostatus raumalaiselle strömsöläisyydelle. Silti länsirannikkolaisten ääripäiden välinen kitka ei raamita taidekokonaisuuden temaattisia lähtökohtia: Elämän karheus ja kivut ovat avoimeen hakuun perustuneessa yhteisnäyttelyssä kansallisia ja saavat yleisinhimillisetkin mittasuhteet. Sukupolvinen taakkasiirtymä ynnättynä nykyihmisyyttä koetteleviin kipuiluihin kuuluu taiteilijoita innoittaneisiin aiherepertoaareihin samoin kuin kirpeä itsetutkiskelu. Porin taiteilijaseuran tekijä on näyttelyn valossa kuin häikäilemätön totuuskone, joka ei kiemurtele maailmantilaa tai omaa identiteettiään kaivellessaan. Monet teokset kokevat Raumalla jo ainakin toisen esiintulon. Teospaljous takaa jälleennäkemisen ohella näyttelykävijälle myös monta ensikohtaamista pohjoissatakuntalaisen taiteen kanssa. Erityisesti loistaa monipuolisella tarjonnallaan Maria Leppänen . Kiehtovien materiaalikokeilujen käsin kosketeltavan konkretian taustalla elää voimakkaana taiteilijan historiatietoinen ja naisasiallinen agenda. Leppänen muistuttaa, miten kiltteys ei aina vie eteenpäin — tottelevaisuuden sijaan tarvitaan omaa tahtoa ja kuuluvaa ääntä. Kovaäänisyys kantautuu näyttelyssä paitsi korviin myös silmille käyvin kuvaleikkauksin: Marko Lampisuon videoinstallaationa kuuluva ja katsottava Kansallismaisema esittää julman, kylmän Suomen. Suomalaisuus maantieteeltään ja maisemaltaan värittää meitä ehdottomana, mutta yhtä hitaasti kulmiltaan pehmentyvänä kuin Anne Kimiläisen musteensiniset kalliot. 2020-luvun kynnyksellä se näyttää huolestuttaneen syvästi satakuntalaista taiteilijaseuraa siinä missä eläimiin kohdistuva väkivalta Päivi ja Veijo Setälän teoksissa. Porilaisesta taiteilijaseurueesta kun on kyse, omalaatuisella huumorillakin on sijansa. Häijyä se on, mutta helppotajuisuudessaan hellyttävää, kuten häkkiin suljettujen pehmoeläinten kohdalla Kari Kärkiluoman tilatyössä. Teosmateriaksi kelpaa taiteilijoille tunnepatoutumien pimeän aineksen lisäksi myös fyysinen raaka-aines. Tekstuurien kerrostumista lähestyvät monipuolisesti Samu Raatikainen , Mikko Ängeslevä ja Tapio Haapala . Ängeslevän kolmiulotteiset kierrätyskollaasit on ripustettu arvoitukselliseksi sarjaksi museon yläkertaan Haapalan hämmentävän veistoshybridin viereen. Pasi Vainionpään yksiselitteiset keramiikkatyöt tarjoilevat helpommin irtoavaa ajatuksellista tarttumapintaa katsojalle, kuin myös TES-taiteilijaryhmän puhalluksen tuulivoimalla kasvava digitaalinen rihmasto. Näyttelytiedotteessa todetaan taiteilijoiden tunnustavan riskienhallinnan ja ongelmanratkaisun merkityksen, jollaisia voisi kuvitella tarvittavan myös parhaan mahdollisen länsirannikon rakennusprojektissa. ”Pori nousuun”, muistan tienvarsikylttiin kirjoitetun. Suomalaista sielunmaisemaa pirullisella tarkkuudella sorkkiva patakunnan taidekansa nostaa nyt ylpeästi päänsä virrasta Raumalla. Tämän näyttelyn voisi viedä vieläkin etelämmäs, mutta ensin siis Rauma. Siäl o! Kilttii ei ol, mut komeet o, käy kattomas ja pirä tai älä. Ei täs sit muut.