Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Tähtijutut Satakunta Urheilu Näköislehti Testit ja visat Porilaine Kulttuuri

Pori Jazz on rikkonut yleisöennätyksen, mutta en osaa olla riemuissani – miten niin erikoislaatuisesta tapahtumasta on tullut näin tavallinen?

On kesä 1984. Olen neljätoistavuotias. Sotkemme Maantiekatua pitkin kohti jokirantaa. Pyörän ketjut ovat ruosteessa ja lokasuoja kolisee. Meillä on kiire. Musiikillisesti valveutuneempi bestikseni on hehkuttanut viikkotolkulla Sarah Vaughan -konserttia ja hyräilee nytkin tämän kappaletta Lullaby of Birdland . Hakeudumme Kirjurinluodon tuntumaan, paikkaan jonne konsertti kantautuu. Vaughan kuulostaa mystiseltä. Taitavalta. Ihan erilaiselta kuin Katri Helena ja Virve Rosti . Tallennan rytmit sydämeeni. Illalla uhmaamme kotiintuloaikoja ja seuraamme monikymmenhenkisen Urban Sax -yhtyeen performanssia, joka saavuttaa huippunsa Keski-Porin kirkossa. Saksofonien toistama melodia kumisee korvissani useita päiviä koetun jälkeen. On kesä 1987. Olen seitsemäntoistavuotias. Kirjurinluodolta kantautuu Miles Davisia ja Manhattan Transferia. Olen ihmeissäni. Tällaistakin on olemassa. Muutaman vuoden kuluttua muutan toiselle paikkakunnalle. Festivaalien aikaan yritän tietysti aina päästä käymään kulmilla. On mukava tepastella kaupungin muuten niin autioita katuja ja tuntea ylpeyttä. Tällaista meillä Porissa on. Maailman tunnetuimmat jazz-muusikot haluavat tulla juuri tänne, koska tunnelmassa on jotain erityistä. Sellaista rentoa, mutta maailmallista. On vuosi 1993. Olen kaksikymmentäkolmevuotias ja saanut opiskelutoverini houkuteltua ”jazzeille”. Kirjurinluodolla koemme Chaka Khanin ja Cotton-klubilla bailaamme aamuun saakka muun muassa Joseph Bowien tahdissa. Vuodet vierivät. Festivaali mukautuu suuren yleisön toiveisiin. Seuraan jännittyneenä heinäkuun sääkarttoja ja toivon auringonpaistetta ja menestystä, vaikka en itse paikan päälle pääsisikään. On kesä 2019. Olen 49-vuotias. Lompsin pitkin kansalaisia pullistelevaa kävelykatua. En tunnista jazz-konsertteja enteilevää odotusta. Silmiini ei osu muusikoiksi tunnistettavia saati korviini kantaudu jazzia. Illalla suuntaan uskollisesti Arenalle. Artisteista kiinnostavin – Angélique Kidjo – esiintyy jostain syystä Jokilavalla. Päälavalle nostetun Christina Aguileran show on spektaakkeli, jossa dollareita ei ole säästelty. Se jättää minut kylmäksi. Luen lehdistä, että Pori Jazz on rikkonut yleisöennätyksen, mutta en osaa olla riemuissani. ”Todella outo ja ehdottoman uniikki” sanotaan kaupungin sloganissa. Miten niin erikoislaatuisesta tapahtumasta on tullut näin tavallinen? Toki on hyvin mahdollista, että minusta on sukeutunut yksi niistä vanhoista ihmisistä, jonka mielestä ennen oli paremmin. Kirjoittaja on porilaislähtöinen kirjailija. Hän asuu Tallinnassa.