Kriisissä kaikki on toisin

Unionin yhä kauhistuttavammaksi kehittyvä kriisi tarjoaa oppositiolle unelmanomaisen toimintaympäristön, mutta vain perinteisen ajattelutavan mukaan. Nyt on poikkeustilanne, jossa vanhat totuudet eivät päde.

Tavallisesti riittää, että oppositio vastustaa kaikkea, ja perusteluja ei paljon kysellä. Pian oppositio kuitenkin muodostaa hallituksen ja joutuu tekemään suunnilleen ne asiat, joiden vastustamisella se kaatoi vanhan hallituksen.

Eurokriisin hillitsemiseksi hallitus tarjoaa massiivisia tukipaketteja. Tällaisen kriisinhallinnan epäonnistuminen on masentavan todennäköistä. Mutta voihan se onnistuakin, ainakin teoriassa ja edes osittain. Opposition jyrkkä ei-politiikka tarkoittaa totaalikatastrofia varmasti ja heti.

Kriisimaiden tuen pikasulku tuhoaisi niiden kansantaloudet lopullisesti ja lamauttaisi Euroopan vuosikausiksi. Opposition vaatimus saa poliittista sisältöä vasta sitten, kun se erittelee, millaiseen tilanteeseen sitten päädytään ja miten oppositio hallitukseen noustuaan johtaisi meidät ulos siitä katastrofista.

Normaalioloissa päätösten tausta-aineistoa voidaan kerätä kaikessa rauhassa. Silloin materiaali kypsytellään huolella komiteoissa ja lausuntokierroksilla, ja vasta sitten eduskunta alkaa jauhaa niiden tuotosta.

Jos silti pelottaa, ainahan voi vaatia vielä kansanäänestystäkin. Kyllä kansa tietää paremmin kuin sen valitsemat edustajat.

Kansanedustajiksi pyrkineet ja päässeet päättäjät kiukuttelivat Espanjan pankkituen pikakäsittelystä, kun tämä majesteettisen arvokas prosessi ei onnistunutkaan. Holtittomien ulkomaalaisten aiheuttama kriisi ei pysähdy odottamaan, kun viisaat suomalaiset pohdiskelevat.

Oppositio elää kummallisessa satumaailmassa. He eivät tunnu tajuavan, että mitä pahempi kriisi on, sitä niukemman ja epämääräisemmän tiedon varassa ja sitä nopeammin päätökset on tehtävä.

Kaikkea päätettävään asiaan vaikuttavaa ei tiedetä normaalioloissakaan, eikä vaihtoehtojen seurauksista ole varmuutta. Kriiseissä päättäjät ovat usein täysin sokkona. Jos olisi aikaa kerätä kunnollinen aineisto ja pähkäillä rauhassa, tilanne ei olisi kriisi.

Historiantutkimus pystyy jälkikäteen keräämään todella laajan tietomateriaalin menneisyyden kriiseistä ja käyttämään lähes rajattomasti aikaa johtajien päätösten arviointiin. Silti tutkijat ovat kiistelleet vuosikymmeniä kaikkein vaikeimpia kriisipäätöksiä tehneiden poliitikkojen ratkaisuista, heidän käytettävissään olleista vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.

Kreikan vakuusasiakirjojen käännöksistä syntynyt opposition uho osoitti johtamiskulttuurin huonoa ymmärrystä. Demokratia ei sentään tarkoita sitä, että poliittista harkintaa tarvitsee harjoittaa vain sellaisista asioista, jotka on dokumentoitu suomeksi.

Maailma on täynnä meihin vaikuttavaa tietoa, joka on pantu paperille vierailla kielillä. On hirmuista, jos monikansallisia asioita käsittelevät edustajamme joutuvat toimimaan vain simultaanitulkkauksen ja asiakirjojen pikakäännösten varassa.

Kielitaito ei ole eliitin ylvästelyä vaan yhteiskunnallisia asioita hoitavien ihmisten välttämätön perustyökalu. Jos kansanedustaja haluaa lisätietoa ja täsmennystä hallituksen suomeksi ja ruotsiksi esittämiin asiakirjoihin, hänen on etsittävä ne sieltä, missä niitä on sillä kielellä, millä ne on kirjoitettu.

Jos osaaminen ei riitä, kansanedustajan on kehitettävä itseään.