Kirjailija näki toistuvasti unta keskitysleiristä – Uutuusromaanissa sodassa näkyy myös ihmisen hyvyys

Katja Kaukosen uutuusromaani sijoittuu toiseen maailmansotaan. Se on pelottavan ajankohtainen.

Eriika Ahopelto
Kirjailija näki toistuvasti unta keskitysleiristä – Uutuusromaanissa sodassa näkyy myös ihmisen hyvyys

Katja Kaukonen sijoitti romaaninsa toisen maailmansodan Puolaan, mutta ujutti kirjaan niin nykyisen kotikaupunkinsa Tampereen kuin synnyinkaupunkinsa Porin. Mystinen päähenkilö todistaa Puolan kauhujen lisäksi Kuru-laivan uppoamisen Näsijärvellä ja päätyy kirjan lopussa Uniluotoon.

Sini KuvajaTampere

Kirjailija Katja Kaukonen on nähnyt lapsesta saakka unia keskitysleireistä. Hän ei tiedä itsekään, miksi näkee niitä.

Ahdistavissa ja yksityiskohtaisissa unissa hän on pieni poika tai nuori mies. Unet liittyvät usein elämäntilanteisiin, joissa hän pohti ihmisten raadollisuutta, kammottavuutta toinen toisilleen.

Toistuvat unet ohjasivat häntä sijoittamaan uuden romaaninsa Lumikadun kertojan toisen maailmansodan ajan Puolaan.

Keskitysleirien sijaan kirjailija päätti kertoa ihmisistä, joiden kohtalot ovat jääneet unohduksiin: tavallisista puolalaisista ja köyhistä, syrjityistä vähemmistöistä.

– Toisen maailmansodan kauhuista täytyy puhua ja muistuttaa kerta toisensa jälkeen uusia sukupolvia, koska historialla on valitettavasti tapana toistaa itseään, Kaukonen sanoo.

Romaani tuntuukin ilmestyessään pelottavan ajankohtaiselta äärioikeiston kannatuksen kasvaessa länsimaissa.

Juutalaisten lisäksi saksalaiset halusivat tuhota romanit, irtolaiset, vammaiset, seksuaalivähemmistöt ja mielenterveysongelmaiset. Kaukosen romaani kertoo väkivallan sijaan ennen muuta elämästä, joka jatkuu miehitetyssä maassa kaikesta huolimatta.

Lumikadun asukkailla menee huonosti ja pahempaa on luvassa, mutta he eivät alennu ihmisistä elukoiksi. Heidän ainoa rikkautensa on toinen toisensa. Sitä ei ole varaa menettää, joten naapuristakin täytyy huolehtia.

– Tuon ajan eläneet ihmiset haluavat kertoa, että kaikesta huolimatta rakastettiin, elettiin myös tavallista arkea ja oli ilon aiheita, Kaukonen sanoo.

Romaani vaati kirjailijalta valtavan, vuosia kestäneen taustatyön. Kaukonen muun muassa vaelsi hautausmaalla Varsovassa, tutustui puolalaiseen ruokakulttuuriin, traditioihin ja tapoihin, käänsi puolalaisia sanomalehtiartikkeleita Google-kääntäjällä, tutki romaniperinnettä ja luki valtavasti kirjoja.

Kaukoselle tuttuun tapaan romaanissa on myös maagisia elementtejä. Tumma nainen, Hopea, vierailee Lumikadulla tiheään elämänlankoja katkomassa. Kertoja Bajek on salaperäinen suojelija, Lumikadun ihmiskohtaloiden myötätuntoinen tallentaja.

Hänen osansa on elämän tarkkailu sivullisena voimatta juuri vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Sivullisuudesta Kaukonen on kirjoittanut ennenkin. Teema ei jätä häntä rauhaan.

– Tavoitammeko muita, vaikka kuinka haluaisimme ymmärtää heitä? Tavoittaako kukaan ikinä edes läheistensä, kuten puolisonsa tai lastensa ajatuksia, saako heidän ytimestään vihiä? Kaukonen kysyy.

Keskustelussa tai luontokokemuksen äärellä ihmiset voivat saavuttaa yhteisen ymmärryksen mutta vain karkaavaksi hetkeksi.

– Se on ihmisen osa. Sen kanssa pitää tulla toimeen ahdistumatta liikaa, Kaukonen toteaa.

Romaanin suojelijahahmon vaikutusmahdollisuudet ovat varsin rajalliset tuhon uhatessa lumikatulaisia. Siinäkin Bajek on ihmisen kuva: Hän ei pysty juuri pelastamaan ketään, eikä muuttamaan tapahtumien kulkua.

Joskus ei voi muuta kuin laskea käden toisen olalle ja lohduttaa.

Kaukosta on aiemmin kiitelty runollisista ilmaisuista, ja Lumikadun kertojassakin hän käyttää rikasta, vivahteikasta kieltä. Kirjailija kertoo lukevansa tekstiään ääneen hahmottaakseen sen rytmin. Hän hioo virkkeitä pitkään.

– Kieli on ihana telmimiskenttä, kuin legoilla rakentamista. Tätä romaania varten luin paljon tämän ajan tekstejä. Löysin niistä erilaisia ilmaisuja, kuten ”soukkasuinen”. Kirjailijan tehtävä on myös rikastuttaa suomen kieltä.

Pieni Pawel-poika ihastelee kirjassa: ”Sinä osaat lukea ja kirjoittaa. Se on taikuutta”.

Kaukosenkin mielestä teksti on taikuutta, tapa ymmärtää muita, jäsentää ajatuksia ja jakaa pohtimaansa. Kirjat auttavat kestämään ihmisen osan.

– Kirjat ovat valtava lohtu. Ne auttavat toiseuteen, sivusta katsomiseen. Ihminen kokee helposti olevansa yksin, mutta kirjaa lukiessa sadan vuoden takaa löytyy joku, joka ajattelee samoin.

Katja Kaukonen

Syntynyt 1968 Porissa.

Koulutukseltaan filosofian maisteri Tampereen yliopistosta, pääaine kotimainen kirjallisuus.

Työskenteli 1990-luvulla noin kolme vuotta äidinkielen opettajana Porissa, Tampereella, Hauholla ja Lempäälässä.

Asuu miehensä, kolmen teini-ikäisen lapsensa, koiran ja kanin kanssa Tampereen Hervannassa.

Julkaissut romaanit Odelma (2011) ja Kohina (2014) sekä novellikokoelman Vihkivedet (2012).

Kohina-romaani palkittiin Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla.

Kaukoselta ilmestyi juuri WSOY:n kustantamana kolmas romaani Lumikadun kertoja.

Harrastukset: elokuvat, retkeily erityisesti saarilla, kirpputorit.

Tavoittaako kukaan ikinä edes läheistensä, kuten puolisonsa tai lastensa ajatuksia, saako heidän ytimestään vihiä?


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Lue myös