Sitkeätä uskonnollisuutta

Suomalaisten uskonnollisuus on poikkeuksellisen sitkeää. Sitä leimaa maltillinen kristillisyys, joka on joidenkin mielestä laimeaa. Laajassa raportissa ?Uskonto suomalaisten elämässä? vuodelta 2011 todetaan, että meiltä löytyy varsin vähän erittäin uskonnonvastaisia ihmisiä. Sama toistuu myös toisinpäin: erittäin uskonnollisiakin on niukasti. Hyvin uskonnollisina pitää itseään vajaa kymmenesosa ihmisistä. Hyvin ei-uskonnollisina pitää itseään vajaa viidennes. Siten seitsemän kymmenestä keskuudessamme on joko jokseenkin uskonnollisia tai he eivät ota kantaa. Uskonnollisiin tilaisuuksiin me suomalaiset osallistumme heikosti. Seitsemän prosenttia osallistuu johonkin hengelliseen tilaisuuteen vähintään kerran kuukaudessa. Samaa laimeutta löytyy vain Ruotsista ja Norjasta. Yli kolmasosa käy kuitenkin vuosittain kirkossa. Vaisun osallistumisen vastapainoksi suomalaisista yli puolet ilmoitti rukoilevansa ainakin kerran vuodessa ja viidennes ilmoitti rukoilevansa kerran päivässä. Raamattua suomalaisista lukee yli viidennes vähintään kerran vuodessa. Suomalaisten uskonnollinen pidättyvyys haastaa pohtimaan, vieläkö on mahdollista puhua kansankirkosta? Vai ovatko uskonnot kuin kaupan tuotteita, joita pitää kilpailuttaa? Etsin kirkon viimeisestä nelivuotiskertomuksesta lukuja eri uskontoihin tai väestörekisteriin kuuluvista. Luterilaiseen kirkkoon kuului vuonna 2011 lähes 4,2 miljoonaa jäsentä, mikä on yli 77 prosenttia koko maan väestöstä. Seuraavaksi suurimmiksi osoittautuivat Suomen ortodoksinen kirkko liki 60 000 jäsenellään ja Jehovan todistajat vajaalla 20 000 kannattajallaan. Ortodokseja on siten yli prosentti ja Jehovan todistajia selvästi alle puoli prosenttia väestöstä. Vapaakirkolla ja katolisella kirkolla on vielä yli 10 000 jäsentä. Myös helluntailaisia on yli 10 000, mutta se ei tule tilastoissa näkyviin. Kantasuomalaisia uskontokuntiin kuulumattomia oli 885 000 väestörekisterissä eli 16,6 prosenttia väestöstä. Maahanmuuttajat kohottavat väestörekisteriin kuuluvien osuuden 20,1 prosenttiin. Varsin monet väestörekisteriläisistä ovat syvästi uskonnollisia. Hengellistä herätystä korostavassa Uusi Tie ?lehdessä Timo Pöyhönen pitää mahdottomana, että jotkut puhuvat vielä vanhoilla äänenpainoilla kansankirkosta, vaikka sitä ei ole. Omalta kannaltani näen lukujen valossa luterilaisen kirkkomme syvästi kansankirkkona, vaikka uskonnollisuus on muuttanut muotoaan. Ei kansankirkko lopu siihen, että kriitikoiden ääni kuuluu kovempana. Kansankirkollisuus tulee esille, kun arvioidaan kirkon osallistumista jokapäiväiseen elämään. Enemmän kuin neljä viidestä haluaa veisata suvivirttä koulun kevätjuhlassa ja kolme neljäsosaa suhtautuu asiaan jopa erittäin myönteisesti. Neljä prosenttia suhtautui suvivirteen kielteisesti. Uskonnonopetukseen suhtautui kolme viidesosaa myönteisesti ja yksi viidesosa kielteisesti. Vankilapappeja arvosti myönteisesti neljä viidestä ja neljä prosenttia oli kielteisiä. Saman hyväksynnän saivat myös puolustusvoimien sotilaspapit. Yli puolet suomalaisista pitää hyvänä, että kirkko hoitaa hautaustoimen kuntien sijasta. Viidennes on toista mieltä. Enemmistö haluaa myös kuulla Yleisradion hartausohjelmia ja pitää tarpeellisena, että kirkko saa osuutensa yhteisöveron tuotosta kirkon yhteiskunnallisten tehtävien suorittamista varten. Kuinkahan paljon kansankirkollisuuteen vaaditaan, jos tuokaan ei riitä?


← Arkistoon

Lue myös