Iloisen veronmaksajan sinisilmäisyyttä
Kuntaliiton toimitusjohtajan Kari-Pekka Mäki-Lohiluoman viime viikolla STTK-lehdelle (2/2010) antama haastattelu kuntapalveluiden tulevaisuudesta sai minulta aamukahvin kurkkuun. Otsikolla ”Nyt on paras hetki karsia palveluita” hän ottaa raflaavasti kantaa muun muassa vanhustenhoitoon ja lasten päivähoitoon.
Yli puolet kuntien rahoistahan menee sosiaali- ja terveydenhuoltoon, ja toimitusjohtaja osoittaa, että eniten näitä palveluja käyttävät alle kouluikäiset ja eläkeläiset. Syylliset kuntien kurjuuteen ovat siis löytyneet!
Subjektiivinen päivähoito-oikeus (koskee alle kolmevuotiaita) vie rahaa muulta kuntasektorilta, ja toisaalta vanhusten kaksi viimeistä elinvuotta ovat 80 prosenttia koko eliniän kustannuksista.
Mäki-Lohiluoman mukaan subjektiivista päivähoitomallia pitää voida varioida, ja ensisijaisena varmistuskeinona peruspalvelujen takaamiseksi hän tuo esille tekniikan eli kameravalvonnan, ruoka-automaatit ja itsepalvelut. Tämän lisäksi hän suosittelee, että jokainen meistä tekisi hoitotestamentin, mikä siis tarkoittaa ilmoitusta, ettei omaa elämää pidä pitää yllä keinotekoisesti.
On mielestäni erittäin surullista, että periaatteessa erittäin hyvä asia – hoitotestamentti – todella kyseenalaisesti kytketään vanhustenhoidon menoissa säästämiseen.
Minkälaisen kuvan tulevaisuudesta nämä innovaatiot antavat vanhenevalle väestölle? Ainakin yhdessä Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa eräs hoito- ja elinluovutustestamentin tehnyt henkilö totesi saaneensa hyvän syyn repiä hoitotestamenttinsa.
Minulla on tähän päivään asti ollut sellainen käsitys, että kuntien ensisijainen tehtävä on nimenomaan järjestää ja osin jopa tuottaa kansalaisten peruspalvelut. Olen ollut iloinen veronmaksaja, koska olen ajatellut tarvitessani saavani näitä palveluja kotikunnastani.
Mitä ilmeisimmin olen ollut ajattelussani kovin sinisilmäinen. Perehdyin nimittäin myös Kuntaliiton uuteen hengentuotokseen eli Kuntapalvelujen pelastusohjelmaan vuosille 2010– 2013.
Luvussa ”Sopeutuminen - kuntapalvelujen pelastaminen” tuodaan esille, että kuntien ensisijaisena toimintapolitiikkana on lähivuosina oltava toimintamenojen kasvun hillintä.
Jatkossa todetaan, että työvaltaisella kunta-alalla tavoitteen saavuttaminen edellyttää erityisesti henkilöstömenojen hallintaa. Kuntien ansiokehityksen on oltava erittäin maltillista ja jos näin ei ole, pitää ansiotason merkittävät kohoamiset kompensoida henkilöstösäästöillä.
Eli lasten ja vanhusten lisäksi löytyi lisää syyllisiä - kuntatyöntekijät.
Viimeisin kunta-alan työolobarometri viime vuodelta kertoo kuntatyön muutossuunnista. Työntekijät antoivat työelämän laadulle hieman edellistä vuotta huonomman arvosanan. Työpaikan taloudellinen tilanne on heikentynyt. Työsuhteiden pysyvyys on kuitenkin edelleen suhteellisen hyvä, vaikka lomautusuhkia onkin näkyvissä. Työtahti ja kiire ovat nousussa.
Työpaikan kannustavuus, innovatiivisuus ja luottamus saivat kuitenkin muita sektoreita paremman arvosanan.
Suomessa on 342 kuntaa. Peräti 181 nosti veroprosenttiaan tälle vuodelle.
Myönnän, että kuntatalous on haasteellisessa tilassa. Siitä huolimatta väitän, että on myytti, että meillä ei olisi varaa laadukkaisiin peruspalveluihin, kuten esimerkiksi vanhustenhoitoon.
Olisiko mahdollista, että myös Kuntaliiton johto jatkossa miettisi leikkausten ja säästöjen vaihtoehtona tuloksellisen toiminnan kehittämistä ja sitä kautta tuottavuuden parantamista?
Voimme tehdä hyvää työtä jo olemassa olevilla resursseilla. Kun koulutettu ja osaava henkilöstö, joka on oman työnsä paras asiantuntija, saa aidosti vaikuttaa työhönsä, syntyy arjen innovaatioita, joita nyt tarvitaan.
Kannattaa muistaa, että asennemuutokseen ei tarvita ylimääräistä rahaa.
