Kesäisiä ajatuksia talven keskellä

Muutamina jo ohitettuina pakkaspäivinä tein iltaisin ennen nukkumaanmenoa havaintoja. Onkohan pakkasta alle vai päälle –20 astetta? – Niillä main, on mittari ääneti vastannut.

– Kuulehan! Ole kuinka oikeassa tahansa, mutta minä ajattelen kesäisiä ajatuksia ennen nukahtamistani, olen vastannut mittarille ihan ääneen.

Ajatukset veivät muistoihin. Kolmen kaveruksen juhannusvaellus kolmisenkymmentä vuotta sitten lähti liikkeelle Kalmankaltiosta. Tunturikoivuihin ei lehti vielä ollut puhjennut. Ensimmäiseksi yöksi teltta pystytettiin nimettömien lompoloiden läheisyyteen. Pikku lompolot nimettiin Kultalompoloiksi – niin kauniisti keskiyön aurinko kultasi tyynen vedenpinnan.

Univirttä visersi Lapin satakieli, sinirinta, läheisen koivun oksalla. Eikä kaukana ollut sen pesäkään, vain muutaman metrin päässä teltasta. Kauempana lompolon poukamassa puuhasi pari pelotonta vesipääskyä ja ylempänä tievalla kapustarinta asteli arvokkaasti.

Päämääränä oli nyt Stallojärven autiotupa. Järven itäpäätä lähestyttäessä oli noustava pienelle tievalle. Sen päälle päästyäni pysähdyin. Poropolulla istui muutaman metrin päässä jokin outo otus.

Ei se lopulta outo ollutkaan. Se oli vain niin iso – suurin koskaan näkemäni jänis.

Järven rannalla lojui isolla kivellä koiran raato. Siitä oli kuljettava ohi ja noustava törmää ylös autiotuvalle.

Mieleen tulivat saamelaistarut. Se iso jänis oli lähetetty suojaksemme. Järven maastossa elävän pahan hengen, staalon, oli tyydyttävä koiraan, sillä jänis hyvänä henkenä suojeli meitä.

Vaelsimme sitten Porrastunturin maastoon. Tunturin itärinne oli vielä lumen peitossa. Lapintiira kaarteli tunturin alla olevan järven päällä ja syöksyi välillä saalistamaan. Kauempana vihelsi kapustarinta alakuloisesti kuin kertoen, ettei kesä vielä ole täysin tullut.

Jatkoimme seuraavana päivänä kahden järven väliselle kannakselle. Lähdin yksinäni tutkimaan maisemaa pienemmän järven rantaan. Äkkiä kuului siipien suhinaa. Kaksi laulujoutsenta lensi ylitseni toitotellen – kuin tervehtien:

– Hei, sinäkin olet täällä taas!

Rannalta näin, että vastarannalla kellui viisi joutsenta kuin järveen unohtuneet jääkokkareet.

Vieläkään ei koivuissa ollut lehtiä.

Lepopäivän jälkeen lähdimme paluumatkalle Tsuukisjoen länsipuolen rinteitä kulkien. Oli retken ensimmäinen kesäisen lämmin päivä. Pitkin päivää jokilaakson koivut saivat väriä. Ensin oli hennon vaaleaa vihreyttä, jonka läpi joen takaiset rinteet näkyivät. Päivän mittaan vihreys syveni ja rinteet peittyivät näkymättömiin.

Illalla koivuissa oli täysi lehti. Kesä oli tullut päivässä.

Samalla heräsivät sääsket. Loppumatkan tuskaksi tulikin vielä tulvivien jokien yli kahlaaminen ilman housuja. Sääskiä oli iho mustanaan heti joesta noustua.

Kesä kutinoineen oli tullut!