Jokainen tarvitsee oman Kotikatunsa

Melko tarkkaan kolme vuotta sitten, 1. maaliskuuta 2007, television suosituimmasta kotimaisesta draamasarjasta, Ylen Kotikadusta, esitettiin 400. jakso. Tänään on vuorossa 500. jakson ensimmäinen, huomenna jälkimmäinen osa.

Yle juhlii vasta ensi syksynä, kun tulee kuluneeksi 15 vuotta Kotikadun alkamisesta. Minä kyllä ajattelin skoolata tänä iltana kotisohvallani – Kotikadulle ja vähän itsellenikin. Olemme olleet erottamattomia syksystä 1995 asti.

Meitä hevijuusereita (heavy user, suurkäyttäjä) Kotikadulla on toki pilvin pimein, vaikka uuden tuottajan Marko Rauhalan yritys vääntää Kotikadusta väkisin Salattujen elämien muunnos nosti osan katsojista kapinaan. Osa myös jätti sarjan seuraamisen sikseen.

Vaikka kaksiosaisen juhlajakson ohjaa entinen elokuvataiteen professori Lauri Törhönen, joka on aiemmin ohjannut myös Salkkareiden jaksoja, levottomin kamerankäyttö on kuitenkin jo rauhoittunut ja elämämeno muutenkin tasaantunut Kalliossa.

Jokainen tv-katsoja tarvitsisi oman Kotikatunsa, siis hetken, johon ankkuroitua, jonka avulla rytmittää arkeaan ja rauhoittua, ehkä vähän elää mukanakin. Ei siinä ole mitään pahaa, että viettää välillä vähän aikaa omien arkirutiiniensa ulkopuolellakin.

Kotikadun valtti on aina ollut maanläheisyys. Vaikeidenkaan ongelmien käsittelyä ei ole kaihdettu. Näitä ovat vuosien varrella olleet muun muassa huoltajuuskiistat ja muut perhetragediat, vakavat sairaudet, läheisten poismenon käsittely sekä väkivalta ja talousrikokset.

Nykyinen Kotikatu ei jää huonommaksi: lesbosuhteessa elävien nuorten naisten sopeutumisvaikeudet, nuoren naisen suruton velkaantuminen ja horjuva mielenterveys, varhaisnuorten orastava rikollisuus sekä aviopuolison uskottomuus ja sen raatelevat seuraukset ovat vain muutamia viime jaksojen teemoista.

Mutta vastapainoksi on myös aitoa välittämistä lähimmäisestä, pyyteetöntä auttamisen halua ja lämmintä ystävyyttä.

Viimeksi nähtyjen sadan jakson ehkä merkittävin muutos on ollut nuoriso-osaston näyttävä esiintulo – kuten yllä olevasta teemaluettelostakin ilmenee. Se on johtanut ainakin meidän perheessä kipakkaan kommenttiin:

– Onks’ tästä tullut joku nuorisosarja, kuuluu kärjekäs ja piikikäs kysymys takavasemmalta.

Nuorten esiinmarssi ei välttämättä ole huono asia. Tuoreet kasvot ovat aina tervetulleita, ja uudet nuoret näyttelijät ovat jo tuoneet sarjaan omaakin persoonaa.

Muutamien konkareiden olikin jo aika vetäytyä. Esimerkiksi Partasen Onnille kirjoitettiin niin löperö kaari, että hienoa näyttelijää Sulevi Peltolaa alkoi jo käydä sääliksi.