Pitkään punnittuja kissamaisuuksia

Kautta aikojen kissan- ja koiranomistajat ovat vääntäneet kättä siitä, kumpi lemmikki on parempi

Ennen joulua Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä oli arvioitu, varmaan puolueettomasti, tätä ikuisuuskysymystä. Toimitus jakoi tassuja 13 kategoriassa, joita olivat muun muassa design, koko, päällyste, ääni, seuranpito ja tietysti nyky-yhteiskunnassa tärkeät asiat kuten panos kansantalouteen ja ekologinen tassunjälki.

Vaikka kissa hävisikin nämä pari viimeksi mainittua kategoriaa, selviytyi se koko kisan voittajaksi todella tasaisessa taistossa tassuin 7-6.

Alkuviikosta silmiini osui eräästä lehdestä otsikko ”Kissaihmiset ovat fiksumpia”. Mielenkiinnolla tietenkin aloin lukea juttua, jossa kerrottiin, että tutkimuksella oli todistettu kissanomistajien olevan fiksumpia kuin koiranomistajat. Tämä merkittävä havainto oli tehty brittiläisessä Bristolin yliopistossa.

Tutkimuksen mukaan kissaihmisillä on enemmän korkeakoulututkintoja kuin koiraihmisillä. Tutkimuksen johtaja selitti tutkimustulosta myös sillä, että koulutetut ihmiset tekevät enemmän töitä ja ovat pitkään poissa kotoa, siispä he valitsevat helppohoitoisemman (?) kissan lemmikikseen. Kissaihmiset ovat myös useammin naisia ja iäkkäämpiä.

Vaikka olenkin vannoutunut kissaihminen ja näin ollen mielelläni uskoisin tutkimustuloksiin, totean, että kaikenlaisia tutkimuksia. Tosiasia kuitenkin on, että kissoista on viime vuosina tullut hyvin suosittuja ja monessa länsimaassa ne ovat jo ohittaneet koirat suosituimpana lemmikkinä.

Omaan elämääni kissat ovat kuuluneet aina ja kaikki näistä kissoista ovat jättäneet tassunjälkensä sydämeeni.

Minua viehättää ja toisaalta ärsyttää kissan itsenäisyys ja arvoituksellisuus. Kissat, ainakin ne, joiden kanssa minä olen ollut enemmän tekemisissä, eivät todellakaan ole ohjailtavissa. Päinvastoin he ohjaavat omistajiaan.

Joku onkin sanonut, että koirilla on emäntänsä ja isäntänsä, kissoilla henkilökuntansa. Sarah Heath kirjassaan Kissan tavat tutuiksi toteaakin, että kissan sosiaalinen vuorovaikutus perustuu enemmän omaan haluun kuin riippuvuuteen. Kissan omistaminen on siis etuoikeus ja voimme olla imarreltuja, kun ne haluavat viettää aikaa kanssamme.

Minusta on matkan varrella myös tullut mitä erilaisimpien kissoihin liittyvien esineiden ja tavaroiden keräilijä. Minulla on kissamukeja, kissa-aiheisia painokuvia ja tauluja, kissakoruja, kissakirjoja ja erittäin merkittävä määrä kissa-aiheisia pienoispatsaita. Ja niitä on sekä Porissa että Helsingissä.

Minulle on kehittynyt todella hyvä vaisto löytää näitä kissoihin liittyviä esineitä. Ihan kaikkea en toki ole itse hankkinut, vaan sukulaiset ja ystävät ovat myös kiitettävästi kerryttäneet kokoelmaani.

Koska tiedän, että Jaakkokulta ahmii innokkaasti aamulla lehteä, haluan kertoa jotain hänestä. Lempiaforismini on ”Missä kissa siellä koti” ja Jaakko odottaa minua Porissa. Kun Jaakolle kerrotaan, että Jaana tulee, hän lähtee heti keittiön ikkunalle odottamaan minua.

Tosin, kun tulen sisälle, hänen tärkein pyrkimyksensä on päästä ovesta ulos, ei niinkään minun vastaanottamiseni. Saattaa mennä jonkin aikaa ennen kuin hän haluaa huomata minut, mutta sitten alkaa leikki ja riehunta. Se on hänen tapansa osoittaa, että ihan kiva, kun taas tulit. Kuulun siis tämän neljävuotiaan eurooppalaisen lyhytkarvan kolmihenkiseen henkilökuntaan. Äitini ja mieheni ovat henkilökunnan muut jäsenet.

Tunnustan olevani siinä mielessä hänen nöyrin palvelijansa, että toteutan hänen lähes joka ainoan toiveensa ja hän tietää sen ja käyttää minua häpeilemättä hyväkseen. Minä olen ainoa, jonka kanssa hän pääsee ulos. Minä myös päästän hänet tutkimusmatkoille käytävään ja kellariin. Viikonloppuisin hän pääsee myös tapaamaan tätini kissaa Urpoa.

Kaikesta tästä huolimatta minun on myönnettävä häviöni äidilleni. Jaakkokullan lempipaikka on nimittäin äitini syli! Olen siis kissaihminen, koska kissan kanssa aika kuluu, mutta se ei mene hukkaan.