Auki kuin kapitalisti
rdquo;Pekka Herlin rdquo; (Pekka Valkeejärvi) kurmoottaa poikaansa (Juho Milonoff) KOM-teatterin hissinäytelmässä. Kokkina taustalla hämmentää teatterinjohtaja Pekka Milonoff.
Teatteri
Juha Itkonen: Kone, esitysdramaturgia Pekka Milonoff, ohjaus Kalle Chydenius, lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valo Kari Vehkonen, video Ville Seppänen. KOM-teatterin ensi-ilta 13.10.KOM-teatteri heittäytyy yhtä avoimeksi kuin hissiyhtiö Koneen omistajasuku Herlinit. KOM-teatteri käy läpi omaa historiaansa ja arvojaan. Siihen teatteria yllyttää John Simonin kirja Koneen ruhtinas (2009), joka kertoo sekä yhtiöstä että sen pääjehun Pekka Herlinin (1932–2003) perhe-elämästä.
Itse kirjaan ei teatteri saanut dramatisointilupaa, mikä ei estä lukemasta otteita ja keskustelemasta niiden pohjalta. Tulos näyttää harjoituksilta eikä valmiilta esitykseltä, mutta se on Kalle Chydeniuksen ohjaama Kone-niminen esitys esityksen tekemisestä. Kun puhutaan Pekasta, se tarkoittaa sekä Herliniä, näyttelijä Pekka Valkeejärveä että teatterinjohtaja Pekka Milonoffia.
Kuulostaa itsekeskeiseltä ja omahyväiseltä. Niin se onkin, ja tavanomaisen käytännön mukaisesti viljellään itseironiaa, joka pehmentää narsismin hyväksyttäväksi. Sisäpiirivitsailu on erittäin hauskaa, olkoonkin että se tekee näyttelijöistä rakastettavia, mutta samalla se tekee katsojista osallisia, vastuullisia.
Ja sitten on KOMin itsekriittisyys! Vasemmistolainen teatteri ravistelee vanhoja uskomuksiaan niin että rytisee. Pirkko Saisio ja Marja Packalén aloittivat KOMin tunnustuksellisen suuntauksen esityksellä Odotus (2009). Se menestyy, eikä ilmeisesti vahingoittanut tekijöitään, joten nyt nuoremmat tekevät perässä.
Tosin erityisen lujille pistää itsensä kokin tamineissaan teatterinjohtaja Milonoff (s. 1947). Hänen sekä teatterilliset että poliittiset tottumuksensa saavat kyytiä niin mieheltä itseltään kuin näyttelijäpoika Juho Milonoffilta (s. 1974). Laulussa kapitalisteista huseerasi 20 perhettä, mutta samat on sävelet teatteriperheissä.
Vanhat vastaukset eivät päde uusiin kysymyksiin, todetaan teoksessa. Valmiita vastauksia ei ole. Niin klisee kuin tämä onkin, paras vastaus on esitys, ja erityisesti puolivalmiin näköinen esitys. Teksti taitaa olla Juha Itkosen tähänastinen huippu. Se on taitava kudelma, jossa aikakaudet ja lajit risteävät raa’asti.
Matti Linnavuori
