Proust viilettää aikojen alkuun

Teatteri

Jälleenlöydetty aika, dramatisointi Marcel Proustin romaaneista Seppo Parkkinen, ohjaus Fiikka Forsman, lavastus ja valo Jukka Kyllönen, puvut Riitta Röpelinen, ääni Juha Tuisku, maskeeraus Sanna Haapoja. Q-teatterin ensi-ilta 15.10.

Helsinkiläinen Q-teatteri tiivistää kolmeen tuntiin Marcel Proustin romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä (1913–27). Seppo Parkkinen dramatisoi ja Fiikka Forsman ohjasi. Samojen tekijöiden edellinen mammutti oli Peltirumpu puolitoista vuotta sitten.

Kuinka muuttaa draamaksi se, että päähenkilö Marcel vatvoo asioita mielessään tai hymisee kaunottarille seurapiirisalongeissa? Esitys etenee kuin lainelauta. Dialogi viilettää kuohun harjalla, mutta jokaisen repliikin ja katseen alla aukeaa syvyys ja voima.

En tosin tiedä, pystyykö sitä ihailemaan, ellei lainkaan tunne alkuteosta. Proustin puheissa viisaus ja pila kieppuvat niin vinhasti, että lukiessakin täytyy olla tarkkaavainen. Miten sitten, kun näyttelijöiltä saa vain kertakuuleman? Eipä tarvinnut kyseenalaistaa Q:n näyttelijöiden intellektuaalista auktoriteettia, kyllä he ovat rooliensa mittaisia.

Se johtuu ohjauksesta, joka pysyy tyylissä eikä tee Proustia ulkomuodoltaan suomalaiseksi. Q:n Jälleenlöydetty aika näyttää aristokraattiselta valojensa ansiosta.

Väylä katsojan kokemusmaailmaan menee Marcelin ja Albertinen (Niina Koponen) rakkauden kautta. Se käsitellään aluksi perinpohjin. Sen jälkeiset ihmissuhdekuviot muuntelevat aihetta, ja esitys luottaa, että katsoja osaa soveltaa jo annettuja tietoja.

Marcelin rooli on jaettu vanhan (Hannu Kivioja) ja nuoren (Ylermi Rajamaa) kesken. Nuori innostuu tai kauhistuu jostakin, ja samalla vanha näyttelee eleellä, miten oma suhde asioihin sittemmin muuttui.

Lopussa näyttämölle tulee vielä lapsi-Marcel. Ei riitä, että romaanisarja myllää ajan, vaan Parkkinen kirjoittaa romaanin lopusta alkuun, sekä tapahtumien järjestyksen että päähenkilön kehityksen. Aluksi nuori Marcel on julma Albertinelle, sitten ensimmäinen maailmansota raaistaa henkilöt ja vasta sitten esitys näyttää, kuinka paroni Charlus (Taisto Oksanen) paadutti Marcelin.

Lopussa minuus eheytyy, kun Marcel palaa lapsuuteensa. Ikä tekee toiseksi ihmiseksi, samoin uni ja taide. Huikea rakenne!