Koti kuin Nooan arkki

Mattilan kotitilalla käyskentelee aitauksissaan vuohia, villasikoja, alpakoita, lampaita ja poneja. Tallin hämärässä pitävät sateelta suojaa riikinkukot, puput, kissat ja silkkikanat tipuineen. Kotona vilistää lauma koiria, marsuja ja gerbiilejä.

Perheen äiti, Minka Mattila, sanoi lapsena haluavansa isona Nooan arkin.

Nyt hänen kotinsa muistuttaa vähän sellaista.

Hän avasi viime kesänä kotitilalleen Loimaalle kotieläinpihan nimeltä Pikku Kievari. Siellä saavat kasvaa eläinten parissa lapset Miska, Miro, Miila, Mimosa ja Micos.

Vanhimmat lapsista, 8-vuotias Miska ja 7-vuotias Miro, auttavat äitiä eläinten hoidossa.

He taluttavat poneja ja auttavat ruokkimaan eläimiä. Äiti ottaa iltaisin vuorotellen yhden lapsista mukaan tallikierrokselle.

– Yleensä aluksi ruokitaan kanat, sitten riikinkukot ja kyyhkyt. Viimeiseksi tuomme possuille ulos puuroa ja ruoantähteitä, Miska kertoo kierroksesta.

Villasiat Elmeri ja Taikamamma ovat eläimistä ainoat, jotka asuvat talvella ulkona aitauksessa ja kopissa. Ne selviävät kylmässä karvapeitteensä ansiosta.

Siat nauttivat rapsutuksista. Niiden kanssa ei voi kuitenkaan mennä aitaukseen leikkimään, sillä siat painavat ainakin sata kiloa ja saattaisivat vahingossa satuttaa lapsia.

Erikoisin Mattilan perheen eläimistä on alpakka. Se on kamelieläin, joka on sukua laamalle.

Lapset kertovat alpakoiden olevan vähän arkoja. Ne pystyvät syömään nokkosia itseään satuttamatta.

Kun alpakan villa kasvaa liian paksuksi, eläin keritään kuin lammas.

Kiinnostavan näköinen on myös maailman pienimpään hevosrotuun kuuluva amerikanminiatyyrihevonen Santtu.

Miniatyyrihevonen on pienen ponin kokoinen mutta näyttää piirteiltään täysin hevoselta, pulleaa ponia sirommalta.

Eläinkatraasta parhaita leikkikavereita ovat lasten mielestä perinteiset lemmikit: kissat, koirat ja jyrsijät.

5-vuotias Miila paijaa mielellään sylissään sileältä tuntuvaa silkkikanaa, mutta hänen lempieläimiään ovat marsut, joita saa harjata, ruokkia ja laittaa juoksemaan pitkin lattiaa.

Vaikka eläimistä on paljon iloa, niistä on välillä myös huolta.

– Hevonen on päässyt karkuun pari kertaa. Ja multa lipsahti kerran vuohi käsistä, Miska kertoo.

Onneksi vuohet ovat sellaisia herkkusuita, että ne saa helposti houkuteltua karkuteiltä kauraa tarjoamalla.

Eivätkä ne karkaa kovin kauas vaan oman pihan marjapensaisiin syömään.

Mattilan lapset kasvavat eläinten keskellä eivätkä osaa kuvitella muunlaista elämää.

Erityisen hienoina hetkinä lapsille jäävät mieleen poikasten syntymät.

Heidän kylpyammeessaan on kasvanut myskiankanpoikasia.

Miska muistaa, miten suloinen Paavo-vuohi oli muutaman tunnin ikäisenä, ja Miro ihailee tallissa piipittäviä pikkutipuja.