Hädässä oikea ystävä tutaan
AamulehtiPäivi Rajamäki kirjoittaa kolumnissaan ystävänpäivästä.
Jokunenkin silmäätekevä on myöntänyt masentuneensa eläkkeelle siirryttyään. Ei siksi, että arkirytmi on muuttunut ja työyhteisö jäänyt taakse, vaan siksi, että mistään ei tule enää kutsuja, plaseerausta tärkeimpien tapahtumien eturiviin ja tungosta ympärille.
Se on ikävää, mutta en osaa suuresti kyynelehtiä sen takia, että joku huomaa vasta eläkeiässä, että kutsut ja plaseeraukset ovat tulleet asemalle, ei henkilölle...
Sen sijaan silmiini on osunut viime aikoina yllättävän monta haastattelua, jossa ihmiset ovat kertoneet ihan toisenlaisesta unohtamisesta. Niissä kertojaa tai hänen perhettään on kohdannut jokin vakava sairaus, onnettomuus tai muu paha vastoinkäyminen.
Sen jälkeen osa ystävistä on kaikonnut hiljaa näkymättömiin. Järkyttävimmästä päästä oli äiti, joka kertoi, että kun perheen pieni lapsi oli saanut parantumattoman syövän, jotkut ystävät eivät enää ottaneet yhteyttä. Kyse on ollut pitkäaikaisista luottoystävistä.
Miten joku voi nukkua yönsä, jos on jättänyt tukematta läheistään silloin, kun tämä sitä eniten tarvitsee?
Tämän pienen syöpäpotilaan äiti sanoi, että kyseessä eivät olleet ”titteliystävät”, sellaiset, jotka seurustelevat niiden kera, joiden kanssa on sopiva kaveerata ja keskustella omaisuusveroprosentista...
...Ja todellakin: ihminen pysyy samana, vaikka hänellä olisi syöpä, parkinsonismi tai allaan pyörätuoli. Vain dementia muuttaa persoonallisuutta, mutta silloinkin tarvitaan läheisyyttä ja kosketusta.
