Jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen

Olin kymmenvuotias, kun naapurin Seija-tyttö menehtyi kotonaan vaikeaan sairauteen. Albumin kuvassa me kyläläiset suremme avonaisen arkun äärellä pihanurmikolla. Arkussa makaa kultatukkainen tyttö.

Pari vuotta myöhemmin Elli-mummini kuoli rauhallisesti omassa sängyssään. Pelkoa en muista tunteneeni, sillä kuoleminen kotona oli luonnollista.

Läheisen yhtäkkinen poismeno vie kyllä jalat alta. Niin minulle kävi konkreettisesti työpöytäni ääressä joulukuussa 1993, kun sisareni soitti ja kertoi isämme menehtyneen sydänkohtaukseen Vantaan lentokentällä. Lääkärit olivat lähellä, mutta mikään ei auttanut. Isäni oli kuollessaan 64-vuotias.

Lähipiirissämme oli viime vuonna viidet hautajaiset, joista kaksia olin järjestämässä.

Hetu-mummu – mieheni äiti – sai kotipihalla sydäninfarktin ja menehtyi saappaat jalassa. Hän oli melkein 86-vuotias, mutta ajattelimme hänen elävän satavuotiaaksi. Mummu oli aina työntouhussa. Hänen leipomansa kakot olivat suvun piirissä suurta herkkua, ja viinirypäleetkin hän sai tuottamaan Honkajoella satoa.

Menetimme myös hänen kaksi veljeään, Keijo-pappan ja Aarno-pappan. Kova paikka oli myös, kun veljeni vaimo Ritva – Loviisan aurinkoisin ihminen, kuten pappi muistosanoissaan totesi – kuoli yhtäkkiä keuhkoveritulppaan.

Läheisen poismeno on helpompi kestää lapsenuskossa ja jälleennäkemisen toivossa.

Lehdessämme oli (4.2.) juttu anestesia- ja tehohoidon lääkäri Matti Kiviluodon rajakokemuksista. Mieheni isällä Osmolla oli vaikean sydänleikkauksen ja sydämen pysähdyksen yhteydessä samanlaisia hyvän olon, valon ja ruumiista irtaantumisen kokemuksia.

Hänet leikannut sukulainen, Turun yliopiston kirurgian professori Lennart Kalliomäki teki kaikkensa ja enemmänkin ystävänsä hengen pelastamiseksi.

Mieheni isä palasi kuoleman rajoilta ja eli vielä useita vuosia.

On niin totta, että jokainen kohtaaminen täällä maan päällä voi olla viimeinen.

Se aika, jonka ehdimme viettää esimerkiksi iäkkäiden vanhempiemme kanssa, on kullanarvoista. Vanhuksille tuovat iloa myös kortit ja puhelinsoitot.

On surullista, miten paljon laitoksissa passivoituu ihmisiä. Olisi hienoa, jos työttömyyskorvaus jollain tavalla kannustaisi saajaansa vapaaehtoistyöhön. Vanhukselle lukeminen ja hänen kanssaan seurustelu eivät vaadi erityistä koulutusta.

Ideat laitoksen ulkoiluradalla tuoleissa ympyrää kiertävistä vanhuksista kuvaavat aikamme arvoja. Lämpimän ihmiskäden sijasta vanhusta koskettaa metalli.

Joku on viisaasti runoillut: ”Käy äitisi luona silloin, kun äitisi elossa on!”