He puhuvat ja puhuvat surustaan

He eivät asu enää täällä, käsikirjoitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastus Katri Rentto, puvut Tiina Kaukanen, valo Aslak Sandström, ääni Veli-Pekka Lahtela, naamiointi Jani Kylmälä. Kansallisteatterin ensi-ilta 8.2.

Kansallisteatterin He eivät asu enää täällä on Paavo Westerbergin toistaiseksi paras näytelmä. Silti Westerbergin (s. 1973) ylipuheliaat henkilöt yhä selostavat omia tunnereaktioitaan ja keimailevat sillä itselleenkin.

Toinen Westerberg-dialogin leimallinen piirre on reunojen huolellinen viimeistely. Ennen uskoutumisia henkilöt rupattavat niitä näitä toisiaan keskeyttäen, ja se on jopa täsmällisempää kuin Woody Allenin elokuvien huolettomalta näyttävä kadulla kävely. Mutta kun sielunmutien setvintä alkaa, Westerberg ohjaajana hidastaa vauhtia ja merkitsee syvälliset paikat. Silloin se muuttuu tylsemmäksi teatterina, olkoonkin että voi seurata, kuinka vastanäyttelijä rakentaa reaktion.

On työläs katsoa, kun kirjailija estelee henkilöitä puhumasta siitä, mistä on kysymys. Pitää olla uskottavaa arkea, kai fiksuksi tarkoitettua kommenttia maailmasta ja vasta sitten yrityksiä ymmärtää omaa kipua. Eikä kipukaan ole aivan todellista, vaan se on kuorrutettu näyttävillä historiallisilla ja näytelmänsisäisillä yhteensattumilla, jotta tuskan merkki olisi iso.

Annan (Katariina Kaitue) ja Erikin (Eero Aho) poika kuoli 11.9.2001 samalla kun Helenan (Pirjo Määttä) ja Paulin (Kristo Salminen) tytär, mutta eivät Yhdysvalloissa vaan Virossa autokolarissa. Vanhemmat toipuvat jokainen eri tavalla huonosti ja kohdatessaan he haluavat olla puhumatta siitä, kunnes purskahtavat puhumaan.

Teoksessa on onneksi komediaakin, sillä Helena on muita huonommin koulutettu ja siksi takertuu keskustelussa ruuansulatusvaivoihin.

Tietysti se peittää avioliiton kehnoutta ja omantunnon soimauksia, mutta on se hauskaakin. Soimauksien syyn näytelmä pimittää katsojalta lähes loppuun asti, ja vaikka jännärirakenne on siten epäreilu, se jämäköittää teoksen.

Matti Linnavuori