Äidin taikina paisuu, kohoaa ja kahlehtii

Teatteri

Harvala, käsikirjoitus Annu Valonen ja Minna Nurmelin, ohjaus Nurmelin, lavastus Annukka Pykäläinen, valo Ville Seppänen ja Teemu Nurmelin, ääni ja musiikki Joonas Pirttilä, puvut Riitta Röpelinen, maskeeraus Tuomas Kiiliäinen.
Q-teatteri 11.5. asti.

Q-teatterin Harvala on muodoltaan kuin leipätaikina. Se ei liiku, mutta paisuu ja kohoaa.

Koska olen mieskriitikko, ajattelen kliseisesti, että muoto tulee esityksen ja sen tekijöiden naiseudesta, mutten sentään nimitä muotoa noidankehäksi. Niin käsikirjoittajat, ohjaaja kuin kaikki roolitkin ovat naisia. Annu Valonen ja Minna Nurmelin kirjoittivat, Nurmelin myös ohjasi.

Harvala ei siis kerro tarinaa kohti sen päätepistettä. Esitys ei myöskään ole psykologinen luonteiden tutkielma, joka oikeasti tarkoittaisi vain sitä, että näyttelijä toistaa paria yhteensopimatonta elettä hieman liikaa. Ei liioin ole kyse tunnelmien rakentelusta ja niissä vellomisesta.

Mitä sitten jää jäljelle? Ei mitään, sillä Harvala ei selity entisestä, miesten laatimasta teatterin kaanonista.

Suomessa teatteri kutsuu nyt näkemään maailmaa niin kuin naiset sen näkevät, eikä se ole vallankumous, se on vääjäämätön muutos. Harvalan tekijät eivät ole niin nuoria kuin Q-teatterin edellisen produktion Broken heart storyn, mutta meininki on sama.

Muutos ei ole ihan helpoimpia hahmotettavia, koska naisten myyttien luominen ja esiin tuominen ei ole korskeaa vaan huvittunutta. Mutta nyt se on teatterissa jännittävimmillään.

Harvalan Äiti (Leena Nuora) tekee kuolemaa syrjäisessä kotitalossa, jossa häntä hoitavat vanhin tytär (Henriikka Salo) ja juoppo tytär (Annaleena Sipilä). Nuorin sisar (Annu Valonen) tulee kaupungista jakamaan perintöä.

Eivät he hoida, katselevat vain päältä. Hirmuhallitsija-äiti on tehnyt tyttäristään passiivisia. Seuraava sukupolvi, juopon tytär (Outi Kavén) on vastapainoksi yliaktiivinen, jonka elämänhallinta katoaa höseltämiseen.

Onnelliseksi lopuksi he sylkevät äidin leivän pois.

Matti Linnavuori