Yksinäisyys on poliisiasia

Teatteri

Kari Hotakainen: Huolimattomat, dramatisointi Juha Kukkonen, ohjaus Aleksis Meaney, lavastus Brian Lee Warren, valo Tomi Tirranen, puvut Marita Kuusiniemi, ääni Jussi Kärkkäinen. Ryhmäteatterin ensi-ilta 9.2.

Luulen, että Kari Hotakaisen tuotanto on luomassa omaa lajityyppiään, jonka voinee nimetä hotakaiseksi. Se kääntää omintakeisella kielellä maailman nurin niin, että särmä on sekä politiikkaa että hupia. Vielä on otollisinta iloita hotakaisesta silloin, kun se liittoutuu jonkin vakiintuneen lajin kanssa, etenkin rikoselokuvan. Kun ollaan rujoja, hotakaisen itsetarkoituksellisuudet väkevöivät taideteosta, ei huomiotaloutta.

Rikosromaani Huolimattomat (2006) on dramatisoitu aiemmin Tampereella ja nyt Ryhmäteatterissa. Juha Kukkonen sovitti, ja teatterikorkeasta 2010 valmistunut Aleksis Meaney ohjasi.

Ryhmiksen Huolimattomat etenee kuin 1940-luvun amerikkalainen kovaksikeitetty filmi. Komisario Mokka on paitsi päähenkilö myös kertoja, ja esitys konkretisoi Mokan näkyjä. Inka Kallén ja Lauri Tilkanen ovat monin roolein niin sanottu todellisuus, joka uskoo pidättelevänsä Mokan mielen pyörteitä.

Janne Hyytiäinen näyttelee Mokkaa, joka tutkii konsultin (Taisto Oksanen) katoamista. Molemmat ovat yksinäisiä miehiä. Yksinäinen nainen Leila (Minna Suuronen) sivelee työkseen yksinäisten miesten ohimoita ja rohkaisee heitä näkemään myönteisiä mielikuvia.

Kun Mokka ja Leila löytävät toisensa, Hyytiäisen harmaa kravatti vaihtuu vaaleanvihreään ja askel lennähtää. Vaikka käänne on yltiöromanttinen, ohjaus pysyy hotakaisessa, joka ei vaadi ihmistä muuttamaan perusolemustaan, vaan löytämään sen, yhdessä.

Tomi Tirrasen valo pystyy vaihtelemaan Suurosen vaatteen väriä, joten lähimmäisessä näkemämme kauneus on aina liikkuvaa ja inhimillistä eikä siis esineellistettävissä. Se näytellään herkästi kuin nuoralla, koska huolimattoman askel lipeäisi banaaliin.

Matti Linnavuori