Lähes unohdettu vaikuttajahahmo
- Kaarlo Hillilä (toinen oikealta) piti Euroopan pelätyimmän murhakoneiston johtajaa Heinrich Himmleriä (toinen vasemmalta) kohteliaana ja järkevänä miehenä, jonka kanssa kannatti olla hyvissä väleissä.
Timo J. Tuikka: Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän uskomaton elämä. 591 sivua. Otava.
Kaarlo Hillilän nimi ei liene kovinkaan tuttu nykypolvelle. Vanhemmat saattavat muistaa Hillilän siitä, että Urho Kekkonen nimitti hänet 1958 Kansaneläkelaitoksen johtajaksi vastoin valtioneuvoston enemmistön kantaa. Neljää vuotta aikaisemmin J. K. Paasikivi oli erottanut hänet samasta tehtävästä ”työtä haittaavan alkoholinkäytön vuoksi”.
Kekkonen oli tunnetusti uskollinen vanhoille ystävilleen. Hillilä (1902–65) oli oululainen vapaus- ja heimosoturi, joka 1920-luvulla opiskeli lakia, työskenteli valtiollisessa poliisissa ja asui yhdessä samanhenkisen Kekkosen kanssa. Ystävyys ja samanmielisyys säilyivät läpi vuosikymmenten. Olosuhteiden muuttuessa kummallakin oli samanlainen kyky uudelleenorientoitumiseen.
Jatkosodan aikana Lapin läänin maaherrana toimiessaan Hillilällä oli erinomaiset suhteet lääninsä alueella oleviin saksalaisiin. Hän saattoi jatkuvasti toimittaa hyödyllistä informaatiota presidentti Rytille, joka myös arvosti Hillilän kykyä osoittaa saksalaisille, kuka oli herra Lapissa.
Yhteys oli kiinteä myös syrjässä olleeseen Kekkoseen, jonka kanssa Hillilä hyvissä ajoin alkoi suunnitella sodasta irtautumista ja uuden ulkopolitiikan omaksumista. Hillilä olikin sitten sisäministerinä käyttökelpoinen voima maan johtoon tulleille Mannerheimille ja Paasikivelle. Vielä vuosikymmenien kuluttua Kekkonen, josta Mannerheim ei erityisemmin pitänyt, ihmetteli Mannerheimin tykästymistä Hillilään, jonka tien pääministeriyteen alkoholi kuitenkin katkaisi.
Filosofian tohtori Timo J. Tuikka on perehtynyt Hillilän jättämään valtaisaan päiväkirja- ym. aineistoon ja kirjoittanut varsin sujuvan ja selkeän kirjan varteenotettavasta poliittisen historiamme vaikuttajahahmosta. Tuikalla on historian osaamisen ohella hallussaan erikoista vaistonvaraista yksilöpsykologian tajua, mikä lisää kirjan mielenkiintoisuutta. Kekkosta sinänsä lienee, Tuikankin toimesta, jo tutkittu väsyttävyyteen saakka, eikä kirja yksin tämän osalta paljoa uutta tarjoakaan.
Kirjaa voi mielihyvin suositella kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille – silläkin uhalla, että Tuikan kieli voi eräin kohdin hätkähdyttää epäsovinnaisuudellaan.
Pekka Harttila
