Ero kasvaa juostessa

Miika Nousiainen: Maaninkavaara, dramatisointi ja ohjaus Minna Leino, lavastus ja puvut Anna Sinkkonen, valo, ääni ja video Petri Tarkiainen. Kansallisteatterin ensi-ilta 8.12.

En pidä Miika Nousiaisen romaaneista. Henkilöt ovat sketsihahmoja. Tilanteet ovat alussa ilmoitetun asenteen jankutusta. Kieli on teennäistä ja latteaa.

Ilmeisesti olen lukenut huonosti, sillä Nousiaisen romaanista Maaninkavaara (2009) dramatisoitu esitys Kansallisteatterissa on mainio.

Radioteatterista Kansalliseen siirtynyt dramaturgi Minna Leino sovitti romaanin näyttämölle ja ohjasi sen.

Leinon versio tarvitsee vain kaksi henkilöä, isän ja tyttären. Isä (Jukka Puotila) valmentaa tyttärestään (Marja Salo) kilpajuoksijaa sen jälkeen, kun perheen juokseva poika kuoli. Äitiä ei näy, hän pesee pyykkiä ja laittaa ruokaa.

Leino rakensi Maaninkavaaran niin, että tytär käy jo taidekoulua ja videoi, kun isä muistelee tyttären juoksuja. Siten kummallakin on projektinsa ja kumpikin muotoilee toista. He oppivat olevansa erilaisia eivätkä enää tarvitse juoksua keskinäiseksi terapiakseen.

Kansallisesta on viime aikoina jäänyt eläkkeelle niin paljon miehiä, että Puotila on jo ensemblen vanhimpia. Eikö olekin järkyttävää? Hänen ulkonäkönsä, fyysinen joustavuutensa ja sitä myöten auktoriteettinsa ei ole juuri muuttunut sitten vuoden 1980, jolloin näin hänet ensi kerran Ylioppilasteatterissa.

Mutta Puotila on myös pienieleinen. Se mikä romaanissa on vekkuliksi tarkoitettua hokemista, on Puotilalla sitä, että isä päästää tunnetta näkyväksi kerros kerrokselta.

Lopussa isästä on tullut omanlaisensa ihminen, joka kestää surunsa eikä enää hae turvaa ja piiloa hokemista, vaan tokaisee niitä vain muistoa kunnioittaen.

Marja Salo uskaltaa aina näytellä suoraan, siis henkilön haurauden, mikä voi vaikuttaa naiivilta, mutta ei se ole sentimentaalista vaan eettistä.

Tytär juoksee määrätietoisena taidelukiota kohti, mikä varjelee häntä eksymästä velvollisuudentuntoon perhettä kohtaan.

Matti Linnavuori