Emerituspiispa ja fanaattinen Lukon kannattaja
- Emerituspiispa Eero Huovinen kirjoittaa kautensa viimeisestä vuodesta, eikä kaihda kirjoittamasta kirkon ristiriidoista.
Kirjat
Eero Huovinen: Lähdön aika. WSOY 2011. 347 s.Emerituspiispa Eero Huovisen (s. 1944) uusin teos Lähdön aika tarjoilee kiintoisia otteita piispan viimeiseltä virkavuodelta. Teos tuo havainnollisesti esiin muun muassa sen, miksi stadin kundi on ollut vuosia innokas Lukon kannattaja.
Lähdön aika etenee päiväkirjanomaisesti syyskuusta 2009 seuraavan vuoden syyskuuhun, jolloin Huovinen on tehnyt viimeisen työpäivänsä. Kirjoittaja pohtii tulevia eläkepäiviä ristiriitaisin ajatuksin: miten kohdata tuleva tyhjyyden tunto, kaipaus entisten haasteiden pariin sekä tarpeettomuuden kokemus?
Huovisen työnkuva paljastuu työläännyttävän monitahoiseksi.
Valtavaan työmääräänsä piispa tuntuu suhtautuvan epäuskottavan myönteishenkisesti.
Helsingin yliopiston hallituksessa vaikuttanut kirkonmies käsittelee runsaasti myös sivistysyliopiston nykytilaa ja tulevaisuutta.
Lähdön ajan kirjoitusote on lakoninen, sirpaleinen ja tiiviskielinen. Piispa heittelee huomautuksia yhdestä jos toisestakin ilmiöstä ja uutisaiheesta. Hän muistelee työvuoden aikana tapaamiaan henkilöitä lukuisilla sivulauseilla.
Huomiot valtakunnan silmäätekevistä, yliopistotutkijoista, kirkon viranomaisista, kulttuurivaikuttajista jne. ovat tarkkanäköisiä, mutta piispa yleensä jättää suoraan sanomatta kielteiset kommenttinsa.
Jos jotakin kielteistä on jostakusta havaittu, sen piispa pukee hienovaraisen sarkasmin alle lukijan tulkittavaksi.
Värikäs mediakritiikki
Huomio piipahtaa hetkittäin arvoitukselliseen Rouvaan. Kiintymys on kuulemma ”kasvanut koko ajan suuremmaksi”.
Lähdön ajan perusteella piispan ja Anja-Tuulikki Huovisen suhde määrittyy kahden paljon menevän maailmankansalaisen pitkäaikaisena ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksena.
Piispa myöntää kärsineensä kirkon sisäisistä jännitteistä ja riidoista väsymykseen saakka. Hän alleviivaa kirkon johtajien vastuuta edellänäyttäjinä.
Huovisen mukaan kirkko on kohdannut suurimmat vaikeutensa silloin, kun se on kritiikittömästi seurannut oman aikansa aatevirtauksia.
Kirjoittajan mediakriittiset huomiot muun muassa Kirkko ja kaupunki -lehden toiminnasta ovat teoksen värikkäimpiä aineksia.
Jari O. Hiltunen
